Jalan murtuma kontrolloitiin. Ei ole luutunut, mutta voi kuulemma silti parantua kivuttomaksi. Tilannetta seurataan ja parin kuukauden päästä kuvataan uudestaan. Keppejä ei kuitenkaan enää tarvita.

X sompaa taas omiaan. Ei ihme, että päässä soi PMMP: ”Mä elän mun elämää, jätä mut rauhaan…” En edelleenkään ymmärrä, miten ihminen voi yrittää aiheuttaa mahdollisimman paljon vaikeuksia, vaikka oman elämän pitäisi olla onnellista? Viranomaisista ei ole juurikaan apua tilanteen ratkaisemiseen. Edes hetkeksi. Niin monta pettymystä olen sillä saralla kokenut, että uskoni yhteiskuntaan horjuu pahasti. Jälleen. Jotain täytyy olla pahasti pielessä, kun ”uhri” on se, joka joutuu selittämään ja todistamaan.

Tämä tiikeriemokin alkaa väsyä, kun joutuu koko ajan olemaan varpaisillaan ja valmiina puolustautumaan, selittämään, todistamaan ja samalla suojelemaan lapsia asioilta, jotka eivät kuulu niiden mietittäväksi. Heikkoina hetkinä mietin, olenko ymmärtänyt jotakin väärin ja on vain oikein syyttää minua. Onneksi tukijoukot ovat ympärilläni. Tiedän olevani oikeassa. Minua kohtaan tehdään vääryyttä.

Mutta miksi lasten ei voi antaa elää huoletonta lapsuutta? Se särkee sydämeni. Miksi niitä pitää käyttää aseena? Lapset ovat syyttömiä kaikkeen. Miksi pistää niiden harteille lastia kannettavaksi? Lastia, joka ei sinne kuulu. Poden varmaan lopun ikääni syyllisyyttä siitä, etten ole pystynyt lapsia säästämään tältä kaikelta.

Mainittakoon lapsista sen verran, että esikoinen on joutunut ottamaan jonkinlaisen viestinvälittäjän roolin. X ei vieläkään pysty erottelemaan lasten ja aikuisten välisiä asioita toisistaan, eikä kykene sopimaan tai edes kysymään asioista minulta ensin, ennen kuin puhuu niistä lapsille. Eli minusta tehdään se ilkeä äiti joka kieltää, jo valmiiksi. Asiat, jotka eksän kuuluisi minulle kertoa, minä kuulen lapsilta. Keskimmäinen taas on ikävöinyt niin, että tuli kesken yökyläreissun kotiin. Näin ei ole ennen käynyt. Entäs kuopus sitten? Huomionkipeydessään on ottanut askeleen taaksepäin. Tänä kesänä näyttää jatkuvan edelliskesän meno. Pistää niin vihaksi lasten puolesta.

Mikä saa ihmisen muuttumaan niin paljon?

-          Uusi elämä ei olekaan sitä, mitä kuvitteli?

-          Katumus?

-          Pettymys?

-          Katkeruus?

-          Heikko itsetunto?

Sanotaan, että rakkaus ja viha eivät ole toistensa vastakohtia. Rakkaus ja välinpitämättömyys ovat. Mistä tässä kaikessa sitten oikein on kyse? Eikö X vain kestä nähdä, että pärjään ilman sitä ja itse asiassa paremmin kuin sen kanssa.

Aikaa ei voi kääntää taaksepäin, enkä edes halua. Menneisyys kulkee mukanani kohti tulevaisuutta. Se on osaltaan tehnyt minusta sen, kuka olen nyt. Menneisyyttä ei voi sivuuttaa, mutta valtaa sen ei saa antaa ottaa. Eteenpäin on mentävä. Kohti huomista. Toivottavasti olen oppinut jotakin. Ainakin nyt tiedän kuka minä olen. Millainen minä olen. Ja se on paljon jo se. Tunnen olevani sinut itseni kanssa. Voiko X olla peräti kateellinen minulle? Olisiko se halunnut nähdä minut täysin romahtaneena? Pelkääkö se mua? Aivan kuin se menisi ihan lukkoon, kun asioista pitäisi sopia minun kanssa. Onko se sitten sitä, että itekin tajuaa, ettei pysty olemaan rehellinen tai oikeudenmukainen? Ja tietää, että minä pystyn seisomaan sanojeni takana. Asia, johon se itse ei kykene.

Jälleen paljon kysymyksiä, joihin ei ikinä tule vastauksia.