Okei. Osassa lääkkeistä on sivuvaikutuksena, että mustelmia voi ihan noin vain ilmestyä ja minne vain. Asia ei muuten olisi niin ärsyttävä, mutta kun nyt tuntuu, että on sekä jalat että kädet ihan mustelmia täynnä. Sen verran turhamainen minäkin olen, että mietityttää voiko sitä kesällä pitää mitään lyhyitä vaatteita.

Lisäksi vasenta nimetöntä puristaa ja ahdistaa, kuin siinä olisi liian pieni sormus. Sormuksia ei ole ollut enää kuukausiin, vaan niiden jäljet näkyvät vieläkin erittäin selvästi. Liiankin selvästi. Olen jo useampaan otteeseen yrittänyt pyöräyttää olematonta sormusta sormessa.

Tänään on muutenkin ärsyttävän huono päivä. Lasten sopeutuminen uusiin järjestelyihin ja kahteen kotiin huolestuttaa ja satuttaakin. Kuopus purkaa olotilaansa kiukuttelemalla, pieni kun ei muuten oikein osaa ulospäin näyttää, että sopeutuminen uusiin rutiineihin vaatii veronsa. Hämmennystä ja epävarmuutta on havaittavissa isompienkin kohdalla. Välillä kysymykset ja kommentit ovat sellaisia, että voin melkein tuntea, kuinka sydämestäni kuulua repeilyn ääniä. No, huomenna on edessä rasituskoe niin samalla selvinnee kuinka kappaleina sydämeni on? Kumpa olisinkin voinut säästää lapset tältä kaikelta. Sitä toivon kaikista eniten.

Ehkä se on juuri lasten viimeaikaiset reaktiot, mikä saa taas vihan nousemaan pintaan. Asiat meidän vanhempien välillä jäivät selvittämättä ja minä luovutin jo. Lausuin viimeiset katkerat sanat ja sen jälkeen vain pakollisia käytännön asioita. Muuhun en enää pysty. Enkä voi pakottaa tulevaa X:ää puhumaan asioista, joista hän ei halua puhua. Valitettavasti en voi niitä myöskään unohtaa, joten ne jäävät jonkinlaiseksi muuriksi tähän väliin. Minä olen jo hakannut päätäni siihen ihan riittävästi. Enää en jaksa ja tällä hetkellä tuntuu, että myöhemmin en enää edes suostu kuuntelemaan, mikäli herra kääntää kelkkansa.

Olen myös aivan älyttömän vihainen itselleni. En vain voi käsittää, miten olin niin sokea ja luottavainen? Miksi alistuin kaikkeen ja annoin periksi? Miksi suostuin olemaan itsestäänselvyys? Ennen kaikkea miksi suostuin pysymään suhteessa, jossa minua ei koskaan hyväksytty omana itsenäni? Miten saatoin olla niiin TYHMÄ!!! Miksi en itse arvostanut itseäni tarpeeksi, jotta olisin katkaissut epäterveen suhteen aiemmin? Yritin kyllä, mutta annoin periksi.

Nykyinenkin tilanne kaikessa raskaudessaan on paljon parempi, kuin aiempi. Nyt olen henkisesti vapaampi, voin olla oma itseni ihan rauhassa, ilman alentavia tai syyllistäviä kommentteja. Olen myös nauttinut pikkuasioista, joita olen kaivannut. Yksi on ihan niinkin yksinkertainen juttu, kuin leipominen. Meillä ei aikoihin voinut leipoa, koska leipomusten syöminen lihottaa. Jos leivoin, sain siitä kyllä sitten kuullakin. Tälläinenkin pikkuasia monen muun ohella meni mielestäni aivan äärimmäisyyksiin.