Olen miettinyt, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedämme, miten kanssaihmisillämme menee. Taidamme elää oikeasti vaikeita aikoja muutenkin kuin laman suhteen. Niin monella menee huonosti tai vielä huonommin. Onneksi löytyy niitäkin, joilla asiat ovat hyvin.

Heti ensimmäisenä myönnän, että itse olen pyörinyt niin syvällä omissa sotkuissani, että en ole kulkenut ja kuunnellut toisia ihmisiä täysin avoimin mielin ja korvin. Välillähän täytyykin mennä vähän huonommin. Miten muuten tietäisimme, milloin asiat ovat hyvin? Mutta sanotaan, että nyt olen jälleen viisastunut ja osalle asioista on löytynyt selitys. Tiedän, että kaikelle ei selitystä löydy.

Tähän liittyen olen miettinyt, miksi emme halua tai uskalla tehdä asioiden eteen mitään? Olemmeko niin tottuneita nykyiseen olotilaan, että teemme ennemmin kaiken mahdollisen, jotta se ei muuttuisi, kuin panostaisimme nimenomaan muutokseen? Kyllä itsekin vielä muutama kuukausi sitten elättelin toivoa, että tämä on ohimenevää ja jatkamme elämäämme yhdessä. Nyt, kun tajuan, että näin ei tule käymään, olen myös tajunnut sen, että oikeasti, en edes halua niin käyvän. Nyt olen saanut rauhassa olla oma itseni, ei ole tarvinnut selitellä ratkaisujani tai olla muuten vain varpaisillaan toisen läsnäollessa. Siinä kohtaa oloni on keventynyt huomattavasti. Pystyn jopa välillä nauramaan, myös itselleni ja tilanteelleni. Mutta välillä saattaa iskeä hirveä epätoivo kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kuten tänään. Silloin ei voi itkua pidätellä, vaan se on itkettävä, kunnes olo taas helpottaa.

Nyt täytyy alkaa jo pikkuhiljaa myöntämään se tosiasia, etten todellakaan ole se rautarouva, joka kestää kaiken. Avioeroprosessi on verottanut voimiani huomattavasti enemmän, kuin olen edes itselleni suostunut myöntämään. Kroppani reaktiot kertovat omaa tuskaista kieltään asioiden laidasta. Päivä sen jälkeen, kun kuulin kolmannen pyörän todellisesta roolista avioliitossamme, nousi kuume. Aluksi satunnaisesti muutaman päivän välein pientä lämpöä. Nyt kun flunssa on mukana kuvioissa, olen viikon ajan herännyt joka aamu siihen, että kuumemittari näyttää lukemia 38 asteen molemmin puolin. Trexan on pistetty tauolle ja nyt viikonlopun ajan otan tupla-annoksen kortisonia. Ah, lisää leukoja tiedossa, puberteettikin iski taas pitkästä aikaa...lol. Ensi viikolla on tiedossa lisää testejä, jotka keskittyvät keuhkoihin. ILD-vaara on suuri, koska minulla on JO-1-vasta-aine. Ja kyseistä keuhkosairautta on vaikea havaita. Toivon vain, että välttyisin siltä.

On myös eräs asia, joka on vaivannut mieltäni, enkä ole osannut ratkaista mitä sen suhteen teen, vai teenkö mitään? Utelias kun kuitenkin olen, tein jotain asian suhteen. Se on poikinut ensimmäisen vastareaktion. Olen edelleen epävarma, miten etenen, vai jätänkö kaiken sikseen? Ehkä odotan, poikiiko se toista vastareaktiota ja teen omat ratkaisuni sen jälkeen.

Onneksi on olemassa lapset! Nuo ihanat, rasittavat, rakkaat pienet ihmiset. Tyttäreni lähti partioleirille ja soitti sieltä tänään itkua vääntäen. Muutama lapsi oli ollut kielloista ja varoituksista huolimatta liian lähellä tulta ja sen seurauksena tyttäreni takin selkään oli palanut reikiä. Lapsiparka oli ihan maassa. Onneksi takki ei palanut pahasti, jotta tyttö ei palellu pakkasessa ja kun lohduttelin häntä ja sanoin, että oli se hyvä, että ne reiät paloi takkiin, eikä tyttäreeni, alkoi langan toisessa päässä itku tyrehtyä. Toivottavasti loppuleiri menee hyvin ja lapsi voi nauttia rauhassa kaikesta touhusta.

Poikani järjestivät minulle aivan ihanan yllätyksen tänä aamuna. Tulivat herättelemään minua tarjottimen kera. Olivat keittäneet kahvia ja tehneet aamupalaa ja toivat sen minulle sänkyyn. Ilman mitään erityisempää syytä. Olin aivan otettu. Kyllä ne tietää, miten äiti kietaistaan pikkusormen ympärille :-D