Sairaskertomukseni jatkuu. Tämän jälkeen on vielä olemassa yksi kirjoitus ja siitä eteenpäin olen jo kertonut missä mennään täällä blogissa. Asiat pistävät taas miettimään, kun luen kirjoittamiani juttuja. Olen tosi tyytyväinen, että olen kirjoittanut ylös kokemuksiani, tuntemuksiani ja ajatuksiani. Se on niitä harvoja asioita, joista voisi sanoa kiitoksen eksälle. En varmaan olisi kirjoittanut niin paljoa, jos hän olisi ollut tukenani. Tälläkin kertaa sain selviytyä yksin. X suuttui minulle ja syytti, että kaikki oli täysin omaa syytäni. Kortisonilla ei hänen mukaansa ollut mitään tekemistä asian kanssa. Sitä se tiedon puute saa aikaan. Kuten myös halu olla ottamatta tietoa vastaan.

 

Marraskuussa 2007 menin kolmanteen syklofosfamiditiputukseen. Olin tyytyväinen, että viimeinen hoitokerta saataisiin alta pois, ennen työkokeilun aloittamista.

 

Tällä kertaa minulle löytyi vuodepaikka ihan huoneesta, joten ei tarvinnut käytävällä maata. Tiputuskin saatiin hyvissä ajoin aloitettua. Lääkärin kanssa sitten puhuttiin, miten muuten on mennyt ja totesin, että muuten hyvin, mutta kaikenlaista pikkuriesaa. Kipu kurkun alaosassa ja keuhkoputken kohdalla rasituksen yhteydessä / jälkeen antoi aihetta lisätutkimuksiin, varsinkin kun kyse ei ollut ruuansulatusvaivoista. Itse epäilin keuhkoputkentulehdusta ja samoilla linjoilla taisi lääkärinkin ajatukset liikkua. Tehtiin kuitenkin EKG varmuuden vuoksi ja se oli ihan kunnossa. Lisäksi otettiin verikoe, josta katsottiin troponiini -niminen aine. Se oli hieman koholla ja kyse oli kuulemma ns. infarktiarvosta, mikä nousee esim. sydänkohtauksen jälkeen. Tieto vähän hätkäytti ja tutkimuslistaan lisättiin sepelvaltimoiden varjoainekuvaus. Tiputus keskeytettiin ja sairaalaan piti jäädä heti useammaksi päiväksi.

Minua alettiin hoitamaan kuin infarktin saanutta konsanaan, vaikka sitä minulla ei ollut ollut. Lääkkeitä, liikkumiskielto sängystä. Edes vessaan en olisi saanut mennä, vaan hoitajat toivat peltipöntön sängyn viereen. Tätä käskyä en kuitenkaan suostunut noudattamaan, vaan salaa kävelin aina ne muutamat metrit vessaan ja takaisin pitäen visusti silmällä etteivät tarkkailevat hoitajat huomaisi touhujani. Huonetoverit minua tästä vähän moitiskelivat, kuten hoitajatkin, joilta en tekemisiäni ollut hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut salaamaan. Mutta se peltipotta oli yksinkertaisesti mahdoton ajatus minulle.

 

Sydäntautilääkäri tuli tekemään tutkimuksensa ja sanoi, että oireeni eivät johdu sepelvaltimotaudista ja saisin itse päättää tehdäänkö kuvaus vai ei. Koska olin jo päivän paastonnut ja mielessäni pyöri isäni kohtalo, päätin, että kuvaus tehdään. Lääkärin ilme oli näkemisen arvoinen, kun valtimosta löytyi ahtauma. Ahtaumakohtaan tehtiin pallolaajennus ja siihen laitettiin metalliverkko pitämään suonta auki.

Jälleen liikkumiskielto ja tällä kertaa noudatin sitä. Loppupäivä meni pääasiassa nukkuessa. Toimenpide itsessään oli ollut todella helppo ja kivuton ja muistona siitä oli vain mustelmainen oikea ranne. Lääkelistaan lisättiin sydänlääkkeitä ja kolesterolilääkkeitä. Nyt saisin aamuisin kiskoa erilaisia lääkkeitä jo kaksin käsin.

Kivut loppuivat ja oloni oli muutenkin mitä mainioin. Tapahtunutta vain oli vaikea uskoa. Alkava sepelvaltimotauti 35-vuotiaana. Tosin sukurasituskin on melkoinen, molemmilta puolilta. Myöhemmin lääkärit sanoivat, että polymyosiitti ja sen hoitoon käytettävät lääkkeet, erityisesti kortisoni, ovat myös vaikuttaneet verisuonien seinämien kertymiin edesauttavasti. Pirun kortisoni!

 

Sydän tutkittiin ultraäänellä ja kaikki oli kunnossa. Mutta kotiinlähtöä venytettiin vielä päivällä. Tällä kertaa yhteisymmärryksessä lääkäreiden kanssa. Päätettiin, että tehdään kesken jäänyt syklofosfamidihoito loppuun. Eipä tarvitse sitten olla parin viikon päästä taas sairaalassa, varsinkin jos hoitajien lakko alkaa, ei tiedä kuinka kaaoksessa systeemit ovat.

 

Ympärilläni oleville uusi sairauteni tuntui olevan enemmän shokki kuin minulle itselle. Aivan kuin aivoissani olisi jokin este, mikä esti tiedon kunnollista jysähtämistä tajuntaani. Vai olenko vain jo niin tottunut näihin uusiin käänteisiin terveyteni kohdalla? Polymyosiitin jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan ja elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Eräs ystäväni on kuvannut elämääni saippuasarjaksi. Yhtä paljon uusia ja jännittäviä käänteitä suuntaan jos toiseen. Kieltämättä osuva vertaus, mutta nyt tämä saippuasarja voisi minun puolestani jäädä joksikin aikaa junnaamaan paikoilleen. Tavallisessa arjessa on ihan riittämiin tapahtumia ilman näitä ylimääräisiä käänteitä.