Nämä sanat tulivat tyttäreni suusta ja pistivät rattaat taas pyörimään päässä. Ilmeisesti en ole kovin paljoa nauranut viime aikoina. Ainakaan lasten kuullen. Kommentti lämmitti mieltä ja samalla tajusin, että naurunaiheet ovat löytäneet tiensä takaisin luokseni. Ehkä olen jollain lailla rennompi äitinä kuin ennen. Ehkä osaan suhteuttaa asioita paremmin. Tärkeysjärjestys on muuttunut ja kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti.

Seuratessani tyttäreni luisteluharjoituksia, kuulin yhden pienemmän tytön kirkkaan, riemua täynnä olevan äänen jäältä. "Jipii! Mä onnistuin!" Joku liike oli onnistunut ilman kaatumista. Eikä kyseisen luistelijan menoa hidastanut edes uhkaavasti polvia kohti valuvat housut :-) Jäällä on siis kolme ryhmää yhtäaikaa harjoittelemassa. 

Ei voi kuin ihailla, kuinka avoimin silmin ja sydämin lapset ottavat vastaan sen, mitä maailmalla on heille tarjota. Osaisipa itsekin vielä sen taidon. 

Yksi ikuisuusprojekti on saatu valmiiksi. Minun ongelmahampaani. Nyt se on saatu ehjättyä, vaikka kauan siihen menikin. Se on suurimmaksi osaksi edelleen omani, joten oli sen väärtikin. Eikä nyt ole aikoihin lohjennut yhtään palasta yhdestäkään hampaasta. *koputan puuta*

Ja eikun seiniä maalaamaan, ettei yhdestä lastenhuoneesta tule ikuisuusprojektia :-)