Luovuus. Tai luova hulluus. Ihan miten asiaa haluaa ajatella. Minä pidän luovuutta positiivisena piirteenä ihmisissä. Minä ihailen ja samalla olen hieman kateellinen ihmisille, joilla on kyky luoda jotain. Tehdä jotain uutta, ilmaista itseään muillakin keinoilla, kuin vain sanoilla. Juuri nyt taistelen oman luovuuteni kanssa. Minuun on niin syvälle iskostettu ajatus, että olen negatiivinen ihminen. Silloinhan minun luovuutenikin on negatiivista. Epämääräistä räpellystä. ”Luuletko osaavasi jotain?” Jälleen kiroan sydämeni pohjasta sitä, kuinka pahasti ihmistä voidaan sanoilla satuttaa. Käynkö loppuelämäni tätä sisäistä taistelua itseni kanssa? Ehkä minä olenkin hullu, joka luulee olevansa luova? Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, mutta mikään ei ole pahempaa, kuin käydä taistelua itsensä kanssa. Siinä olet sekä voittaja, että häviäjä. Mutta minä jatkan. Minä olen nyt päättänyt toteuttaa luovuuttani tämänhetkisen projektin kimpussa. Minä toteutan sen vision, mikä päässäni on. Kaikki epäilijät sisälläni ovat jo mollanneet ajatukseni. Siellä ne huutavat yhteen ääneen, "ei siitä tule mitään, ei ainakaan sitä, mitä kuvittelit". En anna niiden päästä voitolle. Pidän pääni. Jos ja kun projekti on valmis, paniikinomaisella jännityksellä odotan ympäristön kommentteja. Negatiivisia tuskin tulee, ainakaan vasten kasvoja. Mitä selän takana tapahtuu, sitähän minä en tiedä, enkä haluakaan tietää. Eikä sillä ole väliä. Ei ainakaan pitäisi. Mutta tällainen perussuomalainen, kompleksinen ja ylianalysoiva ihminen miettii silti sitäkin.

Katson peiliin ja sanon itselleni, että minä olen luova ihminen ja se on positiivinen asia. Kyllähän tämä jatkuva, luovuuden vimmassa aloitettujen projektien sekamelska kotonakin todistaa sen asian puolesta. Kuten ystäväni minulle sanoi, valittaessani ainaista sekaista kotia, ” se on vain luovuutta…” ja hänen poikansa sanoja lainatakseni, joskus se vain vie mennessään…