Jokainen pienten lasten vanhempi tietää, minkälainen rumba alkaa aina kun kausi vaihtuu. Kaapeista pitää saada pieneksi käyneet vaatteet pois ja isompaa tilalle. Samalla tehdään listaa, kuka tarvitsee mitäkin selvitäkseen syksyn yli. Ja tämä jos mikä on meidän perheen poikien mielipuuhaa... Isomman saa vielä puhumalla houkuteltua urakkaan mukaan, pienemmän kanssa on hyvä, jos saa kokeilemaan edes yhden vaatteen, jonka kanssa sitten mittoa pienet pois. Nyt ollaan onneksi jo voiton puolella. Vielä pitäisi ulkovaatteet ja kengät käydä läpi. Yllättäen tyttären kanssa ei ole näitä ongelmia... ;-)  Monta pussillista on jälleen menossa eteenpäin ja kun kaapit näyttävät suht tyhjiltä, yhtäkkiä jostain ilmestyy monta pussillista tilalle. Kierrätys toimii.

Tuli vähän haikea olo, kun kuopus hylkäsi kaikki vaatteet, joissa oli Nalle Puh tai joku muu Puolen hehtaarin metsän väestä. 5-vuotias on jo niin isoa poikaa, ettei enää kuljeta Nalle Puheissa. Niin ne lapset kasvavat aivan älyttömän nopeasti. Tekisi mieli joskus ottaa hihasta kiinni ja sanoa, että ole vielä vähän aikaa pieni. No okei, on se tullu sanottuakin ;-)

Kaikkien vaikeuksien keskellä ja kaikista menetyksistä ja uhrauksista huolimatta olen todella tyytyväinen, että olen saanut olla läsnä lasten elämän alkutaipaleella. Olen saanut seurata vierestä ensimmäisiä hymyjä ja askeleita ja monta muuta uutta ja ihmeellistä asiaa. Lapsuus menee uskomattoman äkkiä ja niitä ensimmäisiä kertoja on vain kerran. En kyllä vaihtaisi päivääkään pois siitä ajasta, jonka olen lasten kanssa viettänyt, alusta lähtien.

Polymyosiitti säikyttelee taas. Heräsin aamulla tunteeseen, että lämpö nousee ja niinhän se teki. Vaikka herätessä ei vielä kuumetta ollut, niin minulla oli sellainen pakonomainen tarve liikutella ja pyöritellä jalkoja ja koko kroppa on siinä kiikun kaakun, ollako kipeä vai eikö olla. Tunne on sellainen jännä, en osaa oikein kuvaillakaan sitä, mutta aina tiedän sen merkityksen. Eilen juuri mietin kortisonin laskemista mutta taidan jättää sen taas tekemättä.