Ystävän kanssa vietetty juttutuokio tänään koukutti minun pääkoppani tuohon ajatukseen. Ei mikään helppo tehtävä miettiä asiaa.

Lapset ovat viiden vuoden päästä 17 v, 16 v, ja 10 v. APUA!!! Siis minun pienet vauvat. Pienet kullanmurut. Toivon, että he olisivat päässeet tämänhetkisten vaikeuksien yli ja olisivat tyytyväisiä elämäänsä. Tätä asiaa on muutenkin huomattavasti helpompi miettiä lasten kannalta kuin omalta kohdalta. Toivottavasti edelleen asun lasten kanssa tässä talossa, jota kodiksi kutsumme ja siltä se myös tuntuu. Jos vuoden päästä olen edelleen tässä, voisin sen perusteella ehkä uskaltaa uskoa, että pystyn pitämään lasten kodin tässä, missä heidän elämänsä tällä hetkellä on.

Jos annan toiveilleni vallan, niin viiden vuoden päästä olen valmistunut ja saanut mieluisan työpaikan. Mikäli uumoiluni terveyteni suhteen pitävät paikkansa, polymyosiitti on viiden vuoden päästä remissiossa, koska epäterve parisuhde ei enää ruoki sitä. Silloin se ei myöskään estä tai häiritse työntekoani.

Omaa elämääni en kykene ajattelemaan tai kuvittelemaan noin kauaksi. Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan, joskus jopa hetki kerrallaan, jos on huono päivä. Suoraan sanottuna, minun on todella vaikea kuvitella itseäni viiden vuoden päästä. En osaa kuvitella itseäni edes vuoden päästä, tai huomenna. Toisinaan tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä ajatella edes huomista.

Onko joku joskus rinnallani jakamassa elämääni? Kuka tietää? En tällä hetkellä kykene ajattelemaan asiaa. Ihmisenä olen varmasti entistä vahvempi. Elämänkoulu on opettanut paljon. Ehkä jopa liikaakin liian lyhyessä ajassa? Toivon, että tulevaisuudessa kohdalleni osuu enemmän positiivisia tapahtumia kuin negatiivisia.

Unelmani on toteuttaa niitä haaveita, jotka ovat vieläkin odottamassa toteuttamista. Haluaisin löytää luovuudelleni kanavan, jolla voisin hyödyntää sitä myös taloudellisesti, kuitenkin ilman stressiä. En vain osaa sanoa, miten haluaisin sitä hyödyntää? Tiedänkö itsekään? Vai haluanko sittenkin pitää taitoni pelkästään itselläni? En taida kuitenkaan olla sen sortin ihminen...

Viisi vuotta on pitkä aika, kun välillä jo yhteen päivään voi mahtua liikaa tapahtumia. Ehkä loppujen lopuksi haluan vain jättää oman jälkeni ajan kulkuun. Merkin itsestäni, että olin olemassa ihan syystä ja minulla oli oma paikkani täällä.

Elämälläni on tarkoitus. Pakko olla, muuten tässä ei ole mitään järkeä. Elämä tuppaa useasti menemään toisin kun itse kuvittelee. En tiedä miksi? Jos se menisi kuten haluaisimme, ei varmaan olisi neljänkympin kriisiä tai viidenkympin villitystä jne. Mitä kasvun paikkoja meillä sitten olisi? Ehkä tarvitsemme juuri noita kriisejä muistuttamaan, mikä elämässämme on tärkeintä.

Omalla kohdallani viimeisin vuosi on ollut yksi raskaimmista, mitä olen joutunut kokemaan. Se on myös samalla ollut yksi kasvattavimmista. Elämänkokemusta on tullut rutkasti lisää. Harmi vain, että se on yksi aliarvostetuimmista asioista, joita esim. työnantajat ottavat huomioon. Se kuitenkin lisää ihmisen viisautta ja ymmärtämystä. Elämänkokemus on asia, jota rahalla ei voi ostaa, eikä kurssilla suorittaa.