Lapset lähtivät mummolaan. Ikävä on kova jo nyt. Talo on liian hiljainen. Onneksi ulkoa kuuluu muiden lasten ääniä, vähän helpottaa.

Pääkoppa alkaa nyt tajuamaan eron lopullisuuden. Päivämäärä tuntuu järjellä ajateltuna pikkujutulta, mutta tunnetasolla se on kaikkea muuta. Olen tyytyväinen ja suren yhtä aikaa. En saa nukuttua, vaikka pää tuntuu tyhjältä illalla.

Mikä siinä on, että kun erotaan, niin silloin ihminen, joka ei ole ollut läsnä onkin kovasti taistelemassa, jotta voisi alkaa olemaan läsnä? Miksei ollut silloin kun olisi pitänyt? Olenkin välillä sanonut X:ää myöhäisherännäiseksi. Tosin epäilen sen kestävyyttä. Äkkiä lipsahtaa taas sille tutulle tielle, pois perheen luota. Mutta totuus on, että kaikkea ei voi saada eikä aikaa voi siirtää taaksepäin. Minun näkökulmastani X on menettänyt paljon lasten lapsuusajasta ja sitä ei takaisin saa olemalla nyt paikalla.

Opiskelut on retuperällä. En saa mitään aikaiseksi. Yhden kesäkurssin sain kuitenkin suoritettua, tosin arvosana ei ollut mitä odotin. Joku osa tentissä on sitte menny pahasti pieleen. Täytyy yrittää korottaa numeroa, kunhan ensin saan hylätyt kurssit läpi. Uudet systeemit raha-asioissa ja muissa hakevat vielä uraansa. Osa on jo loksahtanut paikoilleen, osa on vielä pahasti hukassa. Kuten minäkin välillä. Mietin, jaksaisinko syksyllä alkaa yrittämään vielä uudestaan vääntämään kättä pankin kanssa, jotta saisin loputkin asiat pois päiväjärjestyksestä? En tiedä vielä, enkä kovin tiiviisti jaksa asiaa miettiä, vaikka tiedän X:n sitä odottavan kieli pitkällä ja voisin sanoa 99,9 %:n varmuudella, että tiedän mitä sitten tapahtuu. Kerron sitten pitikö tietämiseni paikkansa kun sen aika on.