Asioista voi tehdä vaikeita tai sitten erittäin vaikeita. Pikkuasiastakin saadaan jättiläismäinen kriisi aikaiseksi, kun keskitytään siihen, miten saadaan asia käännettyä ympäri ja päästään syyttämään minua. Kritiikkiä ei kestetä yhtään. Mitään, mikä vähänkään edes haiskahtaa negatiiviselta kommentilta, ei kestetä. Asiaa ei voi ottaa asiana ja miettiä, mitä sille voisi tehdä, kun huomaa, että toinen siitä tosissaan suuttuu. Pitäisi lässyttää ylikohteliaasti ja käyttää rautalanka-selkokieltä. Sorry! En ole sen tyypin ihminen. En varsinkaan sellaiselle, joka on tehnyt todella hirveitä ja katalia temppuja minulle. En paina niitä villaisella. Varsinkaan kun nekin yritetään pyöräyttää minun tekemikseni. Että voi aikuinen ihminen pelätä noin paljon vastuun ottamista itsestään, sanoistaan ja teoistaan. Vielä pitkän(?) ajan jälkeenkin.

Elämä olisi huomattavasti helpompaa kaikille, kun tämä yksi ihminen antaisi minun olla jo rauhassa. En enää jaksaisi aina vaan uudestaan alkaa märehtimään vanhoja juttuja, erilaisiksi muokattuina. Mennyttä ei voi muuttaa. Toista ihmistä ei voi muuttaa. Jälkimmäisen olen jopa minäkin alkanut uskomaan. En ymmärrä, miksi vieläkin pitää roikkua minun lahkeessa kiinni ja yrittää aiheuttaa ongelmia? Oliko uusi elämä pettymys? Eikö ole enää ketään, jota alistaa, jotta itse voi päteä? Onko kyseessä kateus, että minä oikeasti pärjäänkin paremmin nyt? Vai kenties kateus, että pystyn avoimesti puhumaan asioista?

En löydä, enkä saa vastauksia kysymyksiini. Enkä halua tuhlata aikaa ja energiaa siihen, että törmään aina kivimuuriin, joten en halua vastauksia edes etsiä. Haluan vain olla rauhassa ja elää omaa elämääni lasten kanssa. Onko se liikaa pyydetty?