Myrsky on ehkä aavistuksen laantunut. Tilalle on tullut väsynyt pettymys ja hirveä epäluottamus. Periksiantamisen meininkiä. Onneksi se on ohimenevää ja aina jostain se taistelutahto kuitenkin puskee esille.

Tuleva X tekee parhaillaan muuttoa omaan asuntoonsa. Liian hitaasti ja liian lähelle, minun mielestäni. Lasten kannalta tietenkin asia on hyvä enkä minä silloin lähde asiasta tappelemaan. Lasten kohdalla on havaittavissa myös jonkinlaista uutuuden viehätystä, tuleehan heille kaksi kotia, joissa molemmissa on kullekin omat huoneet. Omaisuuden olemme saaneet jaettua ilman suurempia kiistoja ja jäljellä on enää sitä ainaista paperisotaa.

Pettymykseni on kasvanut paljon viime aikoina. Kun huomaa eläneensä valheessa, itseluottamus saa melkoisen kolauksen. Eräs ihminen minulle totesikin, että on hyvin paljon mahdollista, että se mitä minä asioista tiedän, on vasta jäävuoren huippu. Tätä olen itsekin epäillyt, mutta kiukkuisesta uteliaisuudesta huolimatta, en jaksa tällä hetkellä ottaa vastaan enää yhtään uutta käännettä. Enkä tiedä haluanko tietääkään enempää?

Olen pettynyt myös vastapuolen sukulaisiin. Siinä se nyt tuli sitten sanottua. Olen vältellyt asian ajattelemista ja puhumista, mutta nyt se alkaa väkisinkin tulla esiin. Olen aina pitänyt välejämme tosi hyvinä ja lämpiminä, tähän asti. En tiedä minkä verran he ovat perillä asioiden oikeasta laidasta, mutta koen, että minut hylättiin melkein samantien. En tiedä. En osaa sanoa, kun kukaan ei sano minulle. Olen pettynyt, että minun mielipidettäni tai näkemystäni asioista ei ole kysytty. Totuus voi olla todella pelottava asia kuulla. Sen voin sanoa erittäin syvällä kokemuksen rintaäänellä.

Eräs asia minua raivostuttaa oikein tosissaan. Minä koen olevani enemmän syytön kuin syyllinen asioihin, joita on tapahtunut. Päinvastaisista väitöksistä huolimatta. Silti tuleva X selviää kaikesta kuin koira veräjästä. Aivan kuin hänen tiensä olisi oikein siloteltu valmiiksi, ettei mistään tarvitse taistella. Kaikesta selviää niin helpolla. Minä sen sijaan joudun tappelemaan jokaikisen viranomaisen kanssa, jokaikisestä ratkaisusta. Taistelu on henkisesti raskasta, kun kannat mukana vielä kaikkien epäilyksiä, että hulluhan tuo on. Vaatii paljon, ettei ala uskoa toisten sanoja. Kaikesta huolimatta yritän edelleenkin jaksaa uskoa, että olen tehnyt oikeita ratkaisuja ja selviän kaikesta. Pankin kanssa sain yhden asian sovittua ja siihen se sitten jäikin. Nyt mietin pää sauhuten muita ratkaisuja, miten selvitä kaikesta ja miten pääni jaksaa kaiken. En käsitä, miten tuleva X voi sanoa haluavansa kaikkien selviävän tästä erosta parhainpäin. Sehän on sanomattakin selvää, että niin ei käy. Menneisyyttä ei pysty muuttamaan ja uskon, että läheskään kaikkia seurauksia ei olla vielä nähty, eikä nähdä moneen vuoteen. Sanoja on niin helppo ladella, mutta teepä sanojesi mukaan. Siinä se haaste piileekin.

Ei tarvinne mainita, että opiskelut alkaa olla ihan retuperällä. Hyvä, kun saan tehtyä edes sen pakollisen määrän. Sekin vaatii jo tosi paljon. En jaksa keskittyä, vaikka siinä saisikin hetkeksi muuta mietittävää. Joka päivä en ole jaksanut koulun penkille lähteä (varsinkaan jos kuume pyörii päälle 38 asteen) ja kerran piti lähteä kiireellä kesken päivän pois, kun ahdistusta ei pystynyt enää kestämään. Tänään kävin puhalluskokeissa ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Äärimmäisen sitkeä flunssa kiusaa vielä, mutta nyt on pari kuumeetonta päivää takana. Tosin lihasvoimat ovat huvenneet lisää ja kesken oppitunnin naurunpuuskassa selkäni naksahti ja meni jumiin vähäksi aikaa. Onneksi "lukko" aukesi ilman aivan karmeita irvistyksiä. Tuo "lukkiutuminen" on meinaan todella tuskallista.

Suurin haasteeni jatkossa lienee, miten uskaltaa uskoa ihmisiin? Miten voin tietää heidän puhuvan totta ja tarkoittavan sanojaan? Pystyykö sitä epäilyksen siementä koskaan karistamaan pois mielestään? Yksi asia pitää paikkansa. Nyt ainakin tiedän, ketkä ovat oikeita ystäviäni. Kiitos teille kallisarvoisesta tuesta ja vapaista olkapäistä!!!