Laulu alkoi jostain syystä pyörimään päässäni, enkä nyt pääse siitä eroon. Ehkä se kuvastaa jollain lailla tämän hetken fiiliksiä. Tänään on ollut tuumiskelupäivä, kuten nykyään lähes joka päivä.

Olen miettinyt sitä aikaa, jolloin sairastuin polymyosiittiin. Alunperin ajattelin, että rakentamisesta aiheutunut stressi on ollut suurimpana laukaisevana tekijänä, mutta nyt olen ajatellut asiaa tarkemmin enkä enää ole ihan samaa mieltä. Alussakin vähän epäilin tuota teoriaa. Tahti meillä oli kyllä kova. 4 kk ja päästiin jo muuttamaan. Sinä aikana minä kuljin kilpaa kellon kanssa. Tein ja kuljetin raksaporukalle ruuat joka päivä vauva kainalossa, hoidin isompien lasten koulukuljetukset toiselta paikkakunnalta ja hain aina tarvittavia rakennusmateriaaleja, työkaluja jne. Olihan se raskasta ja väsyttävää aikaa, mutta jostain syystä en kokenut, että minulla olisi ollut kovaa stressiä. Tai edes keskinkertaista.

Minä olen ollut tässä suhteessa aika paljon taka-alalla. Tilaa ei ole ollut muualla, enkä ole kokenut, että minua olisi muualle haluttukaan. Taustavoimana olen tukenut paljon miestäni hänen rakentaessa uraansa ja olen mahdollistanut sen monella tavalla. Jälkiviisaana olen todennut, että tein siinä ison virheen. Liian helposti annoin toisen jyrätä itseni ja "suostuin" olemaan aina kotona tarvittaessa. Muutuin itsestäänselväksi lastenhoitajaksi, sihteeriksi, kodinhoitajaksi jne. Minulta ei kysytty oliko minulla suunnitelmia reissujen aikana. Eihän minulla ollut, koska väsyin edes yrittämään järjestämään mitään, vaan annoin kaiken mennä sitä helpointa rataa. En jaksanut Ville Vallaton-ilmiötä, jota alkoi ilmetä yhä useammin metsästäessäni lastenvahtia, joten luovutin. Lapset kulkivat matkassani lähes kaikkialla. Sanomattakin lienee selvää, että tilanne ei saanut parisuhdettamme kukoistamaan.  

Mieheni lempilause tai jopa motto on: "Tee toisille niinkuin haluat, että toiset tekevät sinulle." Ihan hyvä elämänohje, jos sitä pystyy noudattamaan. Puhuminen on niin helppoa, mutta muutapa puheet teoiksi, siinä se vasta haaste. Kysyin jokin aika sitten mieheltäni, halusiko hän, että tekisin hänelle, kuten hän on tehnyt minulle? Vastaus oli, että en. Miksi sitten hokea moista? Itse en voi sietää koko lausetta enää ollenkaan. Niin valheellinen se on ollut meidän elämässämme.

Sairauden tullessa mukaan kuvioihin, ajattelin sen tapahtuneen, jotta pääsisin takaa etualalle. Saisin tilaa itselleni ja luvan olla oma itseni tässä avioliitossa. Tällä tavalla luonto ilmoittaa, että nyt on minun vuoroni olla se, jota tuetaan ja autetaan eteenpäin. Minun vuoroni olla etusijalla. Kuinka kävi? Minulle käännettiin selkä ja jäin yksin selviytymään kaikesta. Kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Pitkään elämä ja tulevaisuus näytti pelkältä isolta, mustalta aukolta ja olin aivan hukassa. Kaikki muuttui. Olin jälleen lähtöpisteessä. Tietoa sairaudesta ei paljoa ollut ja meni pitkään, ennenkuin kykenin sitä edes etsimään. Ammattia piti alkaa miettimään uusiksi. Hirveä määrä asioita, joiden olemassaolosta en aikaisemmin ollut edes tiennyt ja joista minun nyt piti alkaa taistelemaan, jotta saisin itselleni kuuluvat etuudet. Näissä taisteluissa meni vuosi. Sopeutumisessa tilanteeseen on nyt mennyt kohta kolme vuotta ja se työ on edelleen pahasti kesken. Minulla on vertaistukiverkosto ympärilläni tukemassa minua, kun sitä tarvitsen. Ystävät, sukulaiset, tuttavat... ovat auttaneet, minkä ovat pystyneet. Mutta se, jonka odotin siirtyvän taakseni tukemaan minua raskaiden aikojen yli, minulle läheinen ja rakas ihminen, ei sitä tehnyt. Sanomattakin lienee selvää, että tämäkään tilanne ei saanut parisuhdettamme kukoistamaan.