Kutakuinkin vuosi sitten kerroin ystävästä ja kohtalotoverista, Maritasta. Tammikuussa 2008 tämä ystäväni kuoli. Totesin, että minulla on hänen kuolemansa mukanaan tuomat tunteet ja ajatukset jääneet täysin käsittelemättä. Ehkä olin sysännyt kaiken vain syrjään odottamaan oikeaa hetkeä tai sitten minulla oli vain huono omatunto henkiin jäämisestä.

Teho-osastolla ollessani ja sieltä siirryttyäni tavalliselle osastolle, olin täynnä erilaisia letkuja ja piuhoja, kuten Marita vuosi sitten. Tällä kertaa minä olin se, joka ei päässyt itse liikkeelle. Minä olin se, joka oli lisähapen varassa. Koin suorastaan ahdistavan voimakasta samankaltaisuutta ja en halunnut lasteni näkevän minua siinä kunnossa. En halunnut heidän muistavan Maritaa. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta niin se vain oli. En voinut ajatuksilleni mitään. Lapseni kyllä tietävät kuka Marita oli ja he tapasivat hänet useamman kerran. He myös tietävät miten lopuksi kävi. En halunnut heidän pelkäävän, että minulle kävisi samalla lailla. En itsekään olisi halunnut pelätä sitä.

Teholla ollessa sain vuorokauden ajan seurata osaston toimintaa. Sinä aikana yksi ihminen kuoli. Toinen heräsi kolmen päivän koomasta. Lääkäri teki monta tuntia töitä, jotta pihaltaan löydetty "toivoton tapaus" siirtyi elävien kirjoihin ja vielä suurin piirtein tolkuissaankin. Ei ihme, että hyvin äkkiä tunsin itseni todella terveeksi, vaikka en sitä todellisuudessa ollutkaan.

Elämä näytti tällä reissulla monimuotoisuuttaan taas eri kulmista ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Voi kestää pitkään, kunnes olen saanut kirjoitettua tänne kaiken, mitä sisälläni liikkuu. Arvojärjestys on jälleen tullut tarkistettua ja vaikka se ei mielestäni pahasti pielessä ole ollutkaan, niin kyllä siinä silti pientä muutosta tapahtui.