Tulihan se sieltä. Hetken jo luulin, että olisin jo tottunut. Lapset lähtivät isälleen. Ahdistus tuntui kuristavana tunteena kurkussa ja kuin en olisi pystynyt hengittämään. Pahin meni ohi ja sitten huomasin itkeväni taas silmät päästä. Niinhän ne kaikki sanoo, myös oma järki, että aika auttaa. Välistä vain tuntuu, että kuinka ihmeen paljon sitä aikaa oikein tarvitaan?

Edelleen välillä iskee se tuttu ajatus, että miten ihmeessä tässä kävi näin? Miten en nähnyt tätä etukäteen? Miksi en halunnut nähdä? Mietin mitä omat lapseni ajattelevat. Nyt ja tulevaisuudessa. Vielä he eivät osaa ihan kaikesta laskea 1+1, mutta ei mene kauaa, kun siihen kykenevät ja ymmärtävät paljon enemmän asioita. Osaanko silloin kertoa oikeat vastaukset oikeisiin kysymyksiin? Olenko siinä vaiheessa itse jo sinut asian kanssa?

Pettymykseni ihmisiin heijastuu moneen asiaan. Yksi suurimmista kysymyksistä mielessäni on, kykenenkö koskaan enää tuntemaan jotain toista ihmistä kohtaan? Kykenenkö luottamaan?