En ole teräksestä tehty. Enkä mistään muustakaan kovasta tai läpäisemättömästä materiaalista. Ympärilläni on kyllä suojamuuri, kuin piikkipensaat prinsessa Ruususen linnan ympärillä. Tarvitsen sitä vielä, koska minä olen heikko. Välillä heikompi kuin haluaisin. Ehkä ulospäin annan itsestäni vahvan kuvan. En tiedä. Arki on kuitenkin selviytymistaistelua päivä kerrallaan. Monelta osin menen elämässä eteenpäin, mutta takapakkejakin tulee. Huonoja päiviä. Hetkiä, jolloin tunnen olevani kuin Monopolin nappula, jolle on juuri sanottu – Palaa lähtöruutuun! Juuri siihen ruutuun en halua palata. Se on sama kuin sanottaisiin – Mene vankilaan! Olin siellä jo, kuvainnollisesti sanoen.

Olen koko ajan varmempi siitä, mitä minulla on vastassa (edessä?). Ei mikään miellyttävä asia. Edelleen narsistinen ihminen jatkaa alistamisyrityksiään. Pahoin pelkään hänen onnistuvan, ainakin jollain tasolla, mikäli en saa viranomaiskierrettä poikki. Viranomaiset ovat tässä asiassa yhtä tyhjän kanssa. Sokeita ja kuuroja. Haluttomia avaamaan silmänsä ja korvansa oikeasti näkemään ja kuulemaan. Vaikka tekisivät poikkeuksen, uskon, ettei auttamiskeinoja ole. Narsistinen persoona osaa asiansa. Syytön on syyllinen. Musta on valkoinen ja laiton on laillinen. Mutta vain hänelle, ei muille. Tällä ihmisellä on vain ja ainoastaan oikeuksia. Ei yhtään velvollisuutta. Ne kuuluvat muille.

Edit: Ylläoleva teksti on kirjoitettu aiemmin. Tämänhetkinen tilanne on, että sain viranomaiskierteen poikki. Oloa helpotti paljon, mutta suojamuurini on edelleen olemassa. Nyt kukaan ei pakota minua minnekään. Mielestäni kaikki instanssit on jo käyty läpi, mutta silti olen vielä varuillani. Voihan olla, että se puukko vielä selkään tulee.