... and it´s time to make a show again...

Kaikkien kanssa-autoilijoiden riemuksi järjestin jälleen pienen shown tien päällä. En voinut mitenkään ennakoida tapahtumia. Niitä vain sattuu kohdalleni yllättäen, jostain kumman syystä. Olin viemässä kuopusta liikuntaharrastuksensa pariin, kun yhtäkkiä kuului hirveä ”räjähdys” ja auton takalasi hajosi miljooniksi palasiksi levittäen tielle laajan lasikerroksen. Lasia lensi myös auton sisälle, melkein etupenkille asti. Onneksi takariveillä ei istunut ketään, olisi muuten saanut sirpaleet niskaansa. Kuopuksen mielikuvitus lähti heti liikkeelle ja ensimmäinen kysymys oli – ammuttiinko meidän autoa? Ei siinä auttanu jäädä parin metrin päästä parkkipaikasta ihmettelemään, vaan ajoin auton parkkiin, rauhoittelin pojan ja vein harrastuksen pariin ja aloin vasta sitten ihmettelemään ja miettimään, että mitäs nyt?

Lasi tosiaan pasahti voimalla. Saatoin tehdä äänivertailua seuraavana päivänä, kun olin kävelemässä kirjastosta pois ja työmies käski minun odottaa vähän aikaa. ”Pieni viive. Ammutaan vähän…” Parkkihallityömaalla räjäyttelivät. Kieltämättä auton lasin rikkoutumisääni veti vertoja työmaalla tehdylle räjäytykselle. Varmistin selustani ja käytin poliisit paikalla. Vakuutusyhtiöistä kun ei koskaan tiedä, mitä milloinkin vaativat. Eipä niillä vaikuttanut olevan tärkeämpääkään tekemistä. Järjestivät sitten kadun siivouksen, jotta muiden ei tarvinnut koko iltaa kiertää nurmikon kautta lasinsiruja väistellen. Kotimatkalla ainakin tuuletus toimi…



Siivousta tiedossa...

Toisaalta tämä juttu ei kovin paljon hetkauttanut. Yksi lisäharmi muiden joukossa. Kuvioissa on vakavampaakin mietittävää kuin yksi rikkinäinen lasi. Eikä siitä vakavasta varmaan tarvita mainita sen enempää kun ex… Yhä se jaksaa. En käsitä, miten tai miksi? Toimintatavoissa olen huomannut tietyn kaavan, jonka mukaan asiat etenee. Voin sanoa, että nyt ollaan yhdessä pisteessä ja voisin lyödä melkein vetoa, mitä tulee seuraavaksi. Kysymys on vain siitä, olenko saanut näiden erovuosien aikana tarpeeksi rohkeutta, toteuttaa sen, mitä mielessäni olen pyöritellyt erittäin pitkään? Lisäksi vielä se, onko se kaiken vaivan arvoista? Onko siitä enemmän hyötyä vai haittaa vai vaikuttaako se yhtään mihinkään? Käytännössä.

Autottomuus on pistänyt minut kävelemään ja kulkemaan busseilla. Jalkaparkani. Niitä särkee iltaisin luita ja ytimiä myöten. Olkapäitä ja ranteita särkee taas villasukkavillityksen takia. Neljännet on nyt työn alla ja välissä kudoin myös yhdet kämmekkäät, jotka tytär sitten ”lainasi” omaan käyttöönsä. Kuopuksen sukat tuli tehtyä ennätysajassa. Ikinä ennen en ole kolmessa päivässä kutonut sukkaparia. Hyvä jos kolmessa vuodessa… ;-) Piti tehdä äkkiä valmiiksi, että saa seuraavan parin alkuun.