Lueskelin yhtä kotipsykologia kirjaa ja siellä oli kieltämättä monta hyvää juttua, jotka sopivat tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni.

Sairauteen sopeutumisessa puhuttiin myös identiteetistä. Sairaushan on yksi osa minua ja se on myös osa identiteettiäni. Ei ole vain terveyttä tai sairautta, vaan ne molemmat ovat osa jokaisen elämää. Harva meistä vain tajuaa tätä.

Syrjähypyistä, uskottomuudesta ja avioerosta oli sitäkin enemmän ja mielenkiintoisempaa luettavaa. En voinut kuin nyökytellä lukiessani. Kirjassa mainittiin, että usein syrjähypyn aloittamisessa on kyse VALINNASTA, eikä niinkään tunteesta. Valinnasta, tahtooko sitoutua parisuhteeseen. X:ni ei tahtonut, vaikka papin edessä sanoikin TAHDON. Olikohan sormet ristissä selän takana? Syrjähyppyihin liittyvä salailu ja seikkailun tunne pitävät niitä hengissä (jopa 15 v, ellei pidemmänkin, ajan). Samalla valehtelu puolisolle ja siihen liittyvä epämukavuus(?) etäännyttää puolisoja toisistaan.

Uskottomuudesta kirjoitettiin mielestäni tosi hienosti, että se on hellyyttä rukkaset kädessä. Kopioin tähän parin kappaleen verran tekstiä suoraan kirjasta, koska se kolahti. "Kolmantena uskottomuuden muoto, pitkäkestoinen, vakinaisen tunnesuhteen ulkopuolinen parisuhde voidaan tulkita uskottomuudeksi sanan syvimmässä merkityksessä. Siinä jaetaan tärkein jonkun muun kuin kumppanin kanssa.

Kumppanin ja samalla vakinaisen suhteen ydin ikään kuin valuu jonnekin muualle. Seksuaalisuus voidaan kokonaan unohtaa varsinaisessa suhteessa. Perhe-elämän perustehtävät hoidetaan yhdessä ja erikseen. Mutta tärkein: unelmat ja se, mihin syvimmin uskotaan, kuuluukin jonnekin ydinsuhteen ulkopuolelle. Oma liitto ikään kuin esineellistyy ja muuttuu perhe-elämän suorituttamiseksi. Varsinainen elämä tapahtuu jossain muualla."

Pitkäaikainen henkinen uskottomuus puolestaan viittaa arvomaailmojen erilleen ajautumisesta. Tätä lausetta kun pohdiskelin, tulin siihen tulokseen, että meidän arvomaailmat eivät ole koskaan edes kohdanneet, vaan ovat olleet jo valmiiksi erillään.

Puhutaanpa sitten uusperheistä. Perhesuhteen kannalta uusperheen syntymisen vaara on joskus siinä, että puolisot omien tarpeidensa  takia unohtavat jo olemassa olevat perheensä, joiden oletetaan siirtyvän uuteen kotiin muuttokuorman mukana. Kivuttomasti, helposti paikalleen asettuen kuin huonekalut. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan käy. Olen jo joutunut todistamaan sitä tosiasiaa, että uuden kanssa kun ollaan niin alkuhuumassa, kaikki muu unohtuu. Oma mukavuus ennenkaikkea. Lapset ovat toissijaisessa asemassa. Suureen ääneen kyllä puhutaan lasten eduista, mutta käytännössä sitten ei osata sitä toteuttaa. Lapsille on erittäin tärkeätä huomio, ja tieto siitä, että sitä huomiota riittää uudesta perheestä huolimatta. Tähän ei riitä pelkät puheet. Lapset huomioivat kaikki pikkuseikatkin, jotka joidenkin aikuisten mielestä eivät ole edes muistamisen arvoisia. Lapsen maailma on todella erilainen kuin aikuisen ja jos aikuinen ei ole siinä ollut alusta asti läsnä, siihen ei niin vain tuppauduta ja kuvitella tietävänsä kaiken.

Lasten on hyvä saada tietää, ettei heillä ole ollut osuutta avioeroon. Lasten etu on aina etusijalla. Tämän tavoitteen tulisi heijastua kaikissa lapsen asemaa koskevissa päätöksissä. Lapsen asuinolosuhteiden tulisi muuttua mahdollisimman vähän tai ei ainakaan huonontua. Asuinpaikan muuttuminen on lapselle erittäin suuri muutos, sillä se vaikuttaa koulunkäyntiin, ystäväpiiriin ja harrastuksiin. Tämä on minulle itsestäänselvyys ja uskoakseni olen aika hyvin tässä kohtaa myös onnistunutkin.

"Viisaat oppivat muiden vahingoista, kokeneet omistaan, mutta tyhmät eivät mistään."