Blogin pohjan nimi: Avoin kirja, kuvastaa hyvin minua. Sellainen minä olen. En yksinkertaisesti oikein osaa valehdella ja jos yritän, se näkyy heti naamastani. Sitä suuremmalla syyllä sisintäni on pahasti haavoittanut syytökset valehtelusta. Hetken säikähdyksestä, pistin blogini jälleen salaiseksi, mutta sitten ajattelin, että minulla on täysi oikeus kirjoittaa omia ajatuksiani. Jos siitä rangaistaan, niin sitten rangaistaan. Olen jo todennut yhteiskunnan olevan epäoikeudenmukainen. Narsistiset ihmiset, jotka osaavat puhua kenet vain pyörryksiin, pärjäävät. Tekivät sitten oikein tai väärin. Viime päivien aikana olen todennut, että mikäli teet väärin toista ihmistä kohtaan, uhri onkin se, joka saa syyt niskoilleen. Narsistin uhri on se, joka on aiheuttanut kaiken, ansainnut kaikki vääryydet. Auta armias, jos narsisti jää jostain kiinni, nousee melkoinen meteli. Ei siitä, mitä on tehnyt, vaan siitä, että jäi kiinni ja sehän ei ole narsistin vika. Teko on sivuseikka, millä ei ole merkitystä.

Olen lukenut psykologiaa paljon viime aikoina. Osin pakosta ja osin ihan mielenkiinnosta. Ehkä haen sieltä jonkinlaista selitystä, mikä auttaisi minua ymmärtämään, miksi asiat ovat menneet kuten ovat ja mikä tärkeämpää, miksi ne jatkuvat, kuten jatkuvat. Kieltämättä välistä tuntuu, että tämä ei lopu ikinä. Aina tulee jotain, mistä on hyvä nostaa meteli. Mielenkiintoista ja pelottavaakin oli havaita, kuinka häilyvä on raja narsistin ja psykopaatin välillä. Se oli minulle uutta, vaikka olen aika paljon lukenut alan kirjallisuutta.

Edelleen minua eniten kalvaa ja loukkaa se, että minua on kohdeltu väärin. Se on ihan puhdas fakta. Mutta minusta on pelkkää pelkuruutta, että sitä ei uskalleta tai haluta myöntää. Anteeksipyyntöä tai selitystä en edes odota, koska niitä en tule saamaan.

Tieltämme aurattiin lunta vähän isommaksi kasaksi. Liikennemerkki on hyvä mittatikku.

Ja mainittakoon, että lisää lunta sataa...