En puhu nyt kyseisestä näytelmästä, vaikka sekin koskettaa samaa aihepiiriä, rajanvetoa.

Missä kulkee raja ihmisen vallanhimolle ja -käytölle? Mihin se pitäisi vetää? Johonkin se on pakko laittaa, jo muidenkin ihmisten vuoksi.

Omat rajani olen jo venyttänyt äärimmilleen ja enempää en pysty venyttämään. Päinvastoin, nyt on pakko alkaa vetää rajoja toiseen suuntaan ja lähemmäs. Osasta pitää ehkä luopua kokonaan ja vetää uudet rajat kokonaan muualle. Päätöksenteko on se vaikein osa. Osaanko tehdä oikean ratkaisun ja mikä vielä tärkeämpää, uskallanko?

Edelleen ihmettelen, miksi sitä aina jaksaa uskoa ja toivoa? Että kyllä se tästä paremmaksi muuttuu. Valoa pilkottaa tunnelin päässä ja selviän vielä tästäkin vaiheesta. Sitten tulee pommi. Takapakkia. Painostusta. Aika loppuu tai suunnitelmat pettää. Jälleen minut heitetään takaisin lähtöruutuun tai jonnekin sen lähimaastoon. Taas pitäisi jaksaa alkaa kiipeämään ylöspäin.

Kuten aiemminkin, huolta aiheuttamassa ei ole vain yksi asia, vaan useampi yhtä aikaa. Entä jos sanon, etten jaksa enempää? Mitä sitten tapahtuu? Entä jos huudan, että riittää jo! Sain jo oman osani ja varmasti korkojen kera. Sitäpä ei auta sen pitemmälle miettiä. Sitä vaihtoehtoa ei ole olemassa.

Niinpä jatkan rämpimistä eteenpäin näillä ankan räpylöilläni, joista toinen osoittaa oikealle ja toinen vasemmalle.