Aion olla selkä seinää vasten, jotta sinne ei voi enää puukkoja iskeä. Lisäksi olen katsonut, ettei jalkojeni alla ole enää yhtään mattoa, minkä voisi kiskaista pois. Mitä vielä voin tehdä? En tiedä. En kertakaikkiaan enää tiedä. Tilanne minkä tiesin tulevan jossain vaiheessa eteen, tuli mielestäni liian aikaisin ja tavalla, jota en osannut kuvitella. Tai ehkä en vain halunnut kuvitella. Pelkään, että lasten sydämet murtuu. Omani on mennyt jo aikaa sitten, joten se ei enää huoleta. Mutta lapset! He ovat liian pieniä ymmärtääkseen, vaikka miten yrittäisin selittää. Tiedän, että selittäminen jää minun harteille. Tunnen olevani täysin hukassa ja tiedän, että en voi lapsiani säästää siltä mitä tulossa on. Jälleen kerran joudun olemaan se, joka ottaa sitten vastaan kaikki pettymyksen tunteet ja muut ja yrittää selittää asiat parhain päin. Kysymys kuuluukin, kuinka kauan jaksan lapsille selittää asioita, joita en aina itsekään ymmärrä? Kauanko pystyn olemaan mustamaalaamatta? Kun saisivat kasvaa vähän isommiksi, että heillä olisi edes pieni mahdollisuus yrittää ymmärtää asioita. Toisaalta se on aika paljon vaadittu, kun minäkään en ymmärrä.

Tämä on näitä uusiokiemuroita ja kaipa näihin pitää vain yrittää tottua. Kaikkien. Ärsyttää vain, kun tuntuu taas, että tulee liian paljon, liian äkkiä.