No ei nyt aivan rekisteröity yhdistys, mutta akvaariomme sai eilen kuuden kalan verran lisäystä. Kyseessä oli tutuntutun tuttu, joka halusi eroon akvaariostaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vastaavassa tilanteessa akvaario kaloineen päätyi sitten meille. Ainakin toistaiseksi ovat uudet asukkaat hengissä eivätkä ole alkaneet uida selkää.

Toisin kävi yhdelle gerbiileistämme. Tyttäreni löysi sen kuolleena ja nyt se on haudattu lajitoverinsa viereen. Neljästä on vielä kaksi jäljellä. Tämä tapahtui viime viikolla minun maatessani sairaalassa. Olisin antanut mitä vain, jos olisin silloin voinut olla paikalla lohduttamassa lastani. Lapsen suru ja se, etten voinut lohduttaa kuin puhelimitse raastoi sydäntäni enemmän, kuin lemmikin kuolema. Se sai minut tuntemaan itseni huonoksi äidiksi. Miksi äitien pitää niin herkästi syyllistää itsensä? Kuuluuko se osana äitiyteen? Tekeekö se meistä jotenkin myötätuntoisempia tai ymmärtäväisempiä ihmisiä?

Vatsa on parantunut. CRP oli normaalitasolla. Myosiitin suhteen tehdäänkin nyt niin, että kortisonin alentamisen lisäksi lasketaan solusalpaajien määriä. Saisin edes hiukan vastustuskykyäni paremmaksi enkä olisi niin infektioherkkä. Toivottavasti tehoaa, eikä tule ongelmia.