Joulunaika oli ihana viettää oman perheen ja sukulaisten kanssa. Alkuun jouduttiin jännittämään päästäänkö liikkeelle ollenkaan, koska minä olin kuumeessa ja yksi lapsista oksennustaudissa. Onneksi päästiin. Ajohalut kyllä katosivat pitkäksi aikaa, kun kilometrejä kertyi mittariin yli 1300 ja kaikki minun ajamana. Ei liene vaikea kuvitella, miltä takapuoli ja selkä tuntuivat viimeisten parinkymmenen kilometrin aikana, jaloista puhumattakaan ;-)

Ilman kommelluksia ei mennyt tämäkään matka. Tällä kertaa se oli äitee, joka joutui kesken matkan vaihtamaan housut. Vesipullo kaatui syliin ja kasteli housut aika epäilyttävän näköiseksi. Lapsilla oli hauskaa. Perillä en ehtinyt edes autosta ulos, kun tarina oli jo kerrottu kaikille, jotka vain olivat kuuloetäisyydellä.

Jotenkin tuntuu, että takana on tavallista raskaampi vuosi. En tiedä, mistä se sitten johtuu. Ehkä paineet valmistumiseen alkavat kasaantua. Huoli terveyden kestämisestä on ollut kova. Jatkuva huolehtiminen lapsista ja heidän asioistaan, puhumattakaan omistani, on luonnollisesti vaatinut myös veronsa. Eroakin on pitänyt käsitellä viranomaisten kanssa, eikä siinä kohtaa minulta kysytty, että tahdotko.

Nyt tuntuu, että olisi aika hengähdystauolle. Erityisesti syksy on ollut rankkaa aikaa. Kasvun paikka meille kaikille. Toivottavasti ensi vuosi on helpompi. Ei se välttämättä ole, mutta jos se vaikka tuntuisi helpommalta, olisin tyytyväinen siihenkin.

Ja miten alkoi uusi vuosi? Kuumeessa. Lihakset kipeänä. Jouduin hilaamaan kortisonia ylöspäin taas kerran joksikin aikaa. Pääseeköhän siitä myrkystä ikinä eroon? Miksi tämä on niin pirun vaikeata? Itse asiassa olen ollut kipeänä siitä lähtien, kun tulimme joulunvietosta kotiin. Ehkä täällä kaikki muistuttaa minua siitä, että ongelmat eivät ole haihtuneet ilmaan poissa ollessamme, vaan odottaneet kiltisti paikoillaan.

Kuopus pyysi minua kutomaan itselleen lapaset. Pitihän se toive toteuttaa. Huomasin, etten ole kutonut pitkään, pitkään aikaan. Varsinainen käsityöihme. Kudoin peukaloreiät epähuomiossa umpeen. Piti hieman soveltaa, että sain lapasiin peukalotkin tehtyä. Muitakin projekteja pitäisi tehdä jo valmiiksi asti.

Arkeen siirtyminen ei ole sujunut ihan kivutta. Kuopukselle on pitänyt kiikuttaa koulureppua perästäpäin, kun on unohtanut sen kotiin. Toisella lapsella on lievä aivotärähdys ja minun pitäisi tarttua toden teolla omiin opiskeluihini. Ottaa kunnon loppukiri, jotta valmistun vuoden loppuun mennessä. Edessä on rippikoulua, yläasteelle siirtymistä, murrosiän kuohuntaa, tenttiä tentin perään ja ties mitä muuta.

Muistelin juuri omaa lapsuusaikaani maisemissa, jossa yleisimpiä leikkipaikkoja olivat jyrkät kalliot ja valtavan isot kivenlohkareet, eikä koskaan sattunut mitään mustelmia vakavampaa. Näillä leveysasteilla jos on extreme-henkinen ja haluaa vähän jännitystä elämään, niin riittää kun menee lähimpään pulkkamäkeen…