Näin viime yönä painajaisia X:stä ja koko hänen suvustaan. Uneen taisi olla syynä X-appivanhempien kohtaaminen tai pitäisikö sanoa appivanhemman. Tämä oli nyt toinen kerta sitten koko eroprosessin alettua. Anoppi ei tällä kertaa tullut edes tervehtimään. Se loukkasi minua syvemmin, kuin olisin kuvitellut. En tiedä, syyttääkö hän minua kaikesta vai siitä, että olen tuonut asiat päivänvaloon? Toinen vaihtoehto on, että hän on niin häpeissään poikansa toimista, ettei kykene minua kohtaamaan. Toivoisin jälkimmäistä, mutta uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon. X taas ihmettelee (niissä pakollisissa yhteydenotoissa) miksen välillä voisi antaa hänelle "positiivista palautetta". Siis mitä??? 15 vuotta kaksoiselämää ja valehtelu senkun jatkuu. Siitäkö pitäisi antaa positiivista palautetta?

Kesä ei ole mennyt, kuten olisin halunnut. Kuvittelin, että eroprosessi olisi jo ohi ja kaikki asiat sovittu jne. ja voisin keskittyä eteenpäin menemiseen. Mutta ei. Jatkuvaa taistelua. Valheiden paljastamisia. Vaikka mitä. Kun kaikki koskisikin vain minua, mutta enemmän huolta ja miettimistä tulee siitä, että lapset ovat syyttöminä joutuneet kärsimään kaikesta. Koen jollain lailla pettäneeni heidät. En pystynytkään antamaan sitä tuttua ja turvallista perhettä tämän pitemmäksi aikaa. Joka kerta kun he lähtevät isälleen, olen ekan päivän ihan maassa. Sitten hieman helpottaa. Pelkään, että he eivät saa olla mitä ovat. Pelkään, että heitä manipuloidaan ja aivopestään. Voivat olla täysin aiheettomia pelkoja, mutta kun en luota yhtään X:ään. Lapsia tulee ikävä, kun on tottunut olemaan aina läsnä. Huolehtimassa ja hoitamassa.

Tunnustan. Viime yönä minulla oli lasten unikaverit vieressä... 

Perjantaina kävin tentissä. Pistin nimeni paperiin ja istuin pakolliset puoli tuntia ja poistuin. Kyseessä oli kirjatentti ja lukemisiin en ole pystynyt keskittymään, vaikka olen yrittänyt. Nyt voin sitten yrittää uudestaan myöhemmin. Ehkä syksymmällä onnistuu paremmin, kun opiskeluihin on muutenkin pakko alkaa panostamaan enemmän. Uusittavien määrä tosin alkaa jo hirvittämään. Tentin aikana tuli väkisinkin ajateltua asioita. Mietin, mitä ihmettä minä yleensä tein koko paikassa? Onko se tosiaan ainoa vaihtoehto? Väistämättä seuraava ihmettelyn aihe oli, miten oikein jouduin tähän tilanteeseen? Miksi kaikki kääntyi päälaelleen? Ja kun on huono päivä, jolloin itsesääli helposti valtaa mielen, mietin jälleen kerran, mitä ihmettä minä olen tehnyt ansaitakseni kaikki nämä vastoinkäymiset, joita on viime vuosina ollut enemmän kuin tarpeeksi?

Olin ja olen pettynyt itseeni. Tietoinen hylätyn hakeminen tentistä ei ole ihan sitä, mitä yleensä teen. Kotona en saa tehtyä juuri mitään, mitä suunnittelen. Pakollisten arkiaskareiden lisäksi. Toisaalta ehkä vaadin itseltäni liikoja. En kykene vielä täysin poissulkemaan sitä jatkuvaa varpaillaan oloa, että pelkästään olemassaoloni on jotenkin väärin. Toisaalta olen koko ajan pikku hiljaa vapautunut enemmän olemaan oma itseni. Tai ainakin se oma itseni, jonka itse koen olevan se oikea minä. Tajuaakohan tuosta nyt mitään... ;-)  Olen saanut palautetta, että muutos näkyy myös ulospäin. Itseni ilmaisemisen saralla en ole pettynyt, päinvastoin. Puhun ja kirjoitan paljon. Sen tämä kaikki ainakin on opettanut. Yritän muistaa myös kuunnella toisiakin ja mahdollisuuksien mukaan olla apuna, kuten hekin ovat kärsivällisesti kuunnelleet minua. Kiitos siitä ystävät ja sukulaiset!

Ihan saamaton en kuitenkaan ole ollut. Mustikoita olen perannut pakkaseen ja mehu-maijassa on mustaviinimarjoista tulossa mehua.    

Yksi kaikkein positiivisimmista asioista, joita on tapahtunut, on että olen saanut elämääni Aku Ankan kumppaneineen. Eikä Akusta taida eroon päästä vaikka haluaisi, ei sillä että edes haluaisin. Siinä on yksi toteutunut unelma, joka harvemmin voi oikeasti toteutua. Ilman aikakonetta ;-D

Kieltämättä menee silti aikaa totutella ajatukseen, että meitä on kolme ja minä en olekaan se esikoinen vaan keskimmäinen. Isonsiskon roolin lisäksi olen myös pikkusisko. Uskomatonta, mutta totta.