Siinä tämänhetkiset tunnelmat pääpiirteittäin. Ensimmäistä kertaa joudun kohtaamaan lasten kanssa tilanteen, jossa koen olevani täysin neuvoton ja kyvytön vastaamaan yhteenkään kysymykseen. Päivänselvää on, että lapset reagoivat tilanteeseen, kukin tavallaan. Yksi on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, toinen kiukkuaa ja raivoaa vähintään kerran päivässä, yleensä useamman kerran. Yksi pyörii ympärilläni koko ajan, kuin haluten varmistaa, että en katoa. Yksi nukkuu liian vähän. Yksi herää joka ilta ainakin kerran huutamaan äitiä viereensä. Jokaiselle on ilmestyneet unikaverit viereen lohduksi ja turvaksi.

Koska en omaa kokemusta tällaisestä tilanteesta ennestään, on todella vaikeaa yrittää lievittää lasten kiukkua ja pelkoja. Tässä kohtaa ei auta mikään sisäänrakennettu äitiys yhtään. Lasten tuska on niin käsin kosketeltavaa ja raastavaa. Sitä yrittää kaikkensa, jotta voisi auttaa ja helpottaa heidän olotilaansa. Mutta mitä teet, kun yksi uskoo vakaasti kaiken olevan hänen syytään? Ei auta vaikka mitenpäin yrität vakuutella, että asia ei ole näin. Vihaista kiukkua puretaan toisiin. Riitoja syntyy mitä ihmeellisimmistä asioista. Syytetään sisaruksia. Vanhempia ei voi syyttää. Ettei vain pahenna tilannetta. Sydämeni itkee verta lasteni puolesta. Minkälainen äiti antaa asioiden ajautua tilanteeseen, josta lapset joutuvat täysin syyttöminä kärsimään?