Lienen aiemmin jo maininnut erään ystäväni sanoneen, että elämäni muistuttaa kovasti saippuaoopperaa. Tapahtumia piisaa yhdessä hetkessä jo enemmän kuin useimmilla koko elinaikana. Tänään kuulin vähän samansuuntaisia kommentteja eräältä toiselta ihmiseltä, jonka kanssa juteltiin viime aikojen tapahtumista. Pistihän se vähän ajatuksia liikkeelle. Tosin tässä saippuasarjassa ei ole luvassa paluuta takaisin yhteen.

Nyt olisi kerrankin mainostauko erittäin tervetullut.

Lopullinen päätös avioerosta on helpotus. Toisaalta pelkään niitä alkuhetkiä, kun ero on virallinen ja tajuaa lopullisesti, että näin kävi. Kaikki asiat on vielä sopimatta. En pysty tällä hetkellä edes keskustelemaan asiallisesti, koska koen, että minut on niin syvästi loukattu ja nöyryytetty ja haluaisin jotenkin päästä tasoihin. Mutta en onnistu, joten täytyy vain antaa ajan yrittää rauhoittaa kuohuvat tunteet. Yritän keskittää ajatukseni siihen, miten tästä eteenpäin ja yritän jotenkin valmistautua tulevaan, jos siihen nyt yleensä voi valmistautua. Ainoat isot ratkaistavat asiat ovat lastenhuolto ja sitten talo. Muilla ei ole niin väliä. Kumpikin pitää minua hereillä yötä myöten. Mietin ratkaisuja. Lasken tuloja ja menoja, mietin onnistuisinko suunnitelmissani, jotka lähes jokainen on teilannut. Olen usean kerran jo kuullut sanat: "Oletko hullu?" tai "Miten uskallat edes suunnitella moista?"

Minulta kysytään nyt jälleen sitä rohkeutta, jota olen aikaisemminkin joutunut käyttämään saadakseni haluamani. Samalla olen joutunut myös todistamaan, että suunnitelmani eivät ole ihan tuulesta temmattuja, vaan on niitä pohdittu pitkään ja toistaiseksi suurin osa on toteutunut suunnittelemallani tavalla. Voin sanoa, että sitä rohkeutta ei kaikilta ihmisiltä löydy. Useimmat eivät edes uskaltaisi kuvitella tulevaisuutta, kuten minä olen sitä nyt tehnyt ja hypätä lähestulkoon tuntemattomaan. Mutta jos en edes yrittäisi, en voisi elää itseni kanssa. En kestäisi sitä jossittelua, jota kävisin myöhemmin.

Tilannetta ei helpota yhtään, että yksi kirous ylläni miettii alkaako riehumaan kunnolla. Se kirous on nimeltään polymyosiitti. Kuullessani kolmannesta pyörästä tarkemmin, seuraavana päivänä nousi kuume. Nyt muutamaan päivään ei kuumetta ole ollut, mutta lihaskivut ovat aika kovat. Olen käynyt jo toistamiseen verikokeissa ja maanantaina soitan tuloksia. En viitti odottaa kahta viikkoa, kunnes seuraava kontrolliaika on. Olen tuumaillut, että mikäli tauti alkaa riehumaan, sanon kyllä kortisonin nostolle kiitos ei. Keksikää jotain muuta, olkaa hyvä. Kolmeen vuoteen en ole kunnolla tunnistanut itseäni peilistä. Haluaisin pitkästä aikaa olla taas itseni näköinen ja kokoinen, varsinkin kun eron myötä voin olla oma itseni, eikä kukaan arvostele tai yritä painaa matalaksi. Kortisonilla on inhottava tapa sotkea unirytmi kaiken muun ohessa. Ja unirytmi on se, mikä minulla on jo valmiiksi sekaisin, joten senkään takia annoksen nostaminen ei olisi kovin hyvä ajatus. Minun mielestä. Lääkäreiden mielipide on asia erikseen, mutta sitähän ei aina tarvitse niin tosissaan ottaa...

Täytyy vain uskoa ja luottaa, että kyseessä on vain pientä mielenosoitusta. Selvästi tämä kyllä todistaa, että fyysinen ja psyykkinen terveys kulkevat käsi kädessä. Kun toinen kärsii niin toinenkin alkaa oireilemaan.