Voinen nyt paljastaa, mistä näissä reaktiokirjoituksissa on ollut kyse. Tämä juttu menee sille linjalle, että ellen itse eläisi tätä, en helpolla uskoisi, että jonkun elämässä voi oikeasti tapahtua vielä tällaistakin. Siis mullahan ei hirveesti olekaan ollut käänteitä ja kiemuroita tän vuoden aikana... ;-)

Yksi luuranko on kaivettu ulos kaapista, enkä uskalla lähteä edes arvailemaan montako jäi vielä piiloon, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Jonkun aikaa olen tiennyt, että minulla mahdollisesti on velipuoli tuolla jossain. Tätä asiaa olen paljon pohdiskellut sekä yksin, että yhdessä sisareni kanssa. On ollut todella vaikeaa päättää, mitä tehdä asian suhteen. Lopulta sitten kuitenkin otin aloitteen käsiini ja otin yhteyttä. Tässä vaiheessa oli useampi mutka. En selittele niitä sen kummemmin. Olin täynnä epäilyksiä, pelkoja, odotuksia ja ties mitä. Nyt tilanne on se, että ensinnäkin tämä ihminen on ihan oikeasti olemassa ja olemme kirjoitelleet sähköpostin välityksellä. Valokuvista huolimatta, minulla on edelleen vaikea ajatella, että kyseessä on aikuinen mies (minua vanhempi), eikä mikään pikkupoika.

Tämä "luuranko" on ollut aina jonkinlainen julkinen salaisuus. Muut ovat asiasta tienneet, paitsi me kolme. Minulle tuli yllätyksenä, että uusi tuttavuus ei tiennyt meidän olemassaolosta. Kuvittelin, että vain me emme tienneet hänen olemassaolostaan.

Nyt tutustelemme toisiimme ja aika näyttää, minkälaiseksi meidän kolmen välinen suhde muodostuu. Elämme kaikki suunnilleen samassa elämänvaiheessa, pienten lasten vanhempina.

Minulle tämä on ollut erittäin myönteinen kokemus tähän asti. Virtaahan meissä samaa verta, eikä niitä veljiä noin vain taivaasta tipu ;-P

Totuus on joskus tarua ihmeellisempää!