Sytomegalovirus ei ollutkaan syyllinen oireisiini tällä kertaa. Kortisoni on nostettu 15 mg:aan ja pitäisi nostaa vielä 20:een. En nosta vielä. Katon ensin tämän päivän verikokeiden tulokset. Imurel menee nyt vaihtoon. Sitä suunniteltiin jo viime vuoden lopulla ja nyt se sitten toteutetaan. Se huono puoli asiassa on, että uuden lääkkeen vaikutus näkyy vasta 1-2 kk:n päästä. Ja erittäin huono puoli on, että leukojen määrä lähtee taas kasvuun, kuten muukin turvotus kortisonin noston takia. Enkä vielä ole ollenkaan päässyt niin paljoa siitä myrkystä irti, että kroppani olisi alkanut taas näyttämään ja käyttäytymään, kuten sen kuuluukin.

Takana on kolme pitkää vuotta taistelua sairauden, lääkkeiden, kaiken kanssa. Raskaita, yksinäisiä vuosia. Katsoin valokuvia samalta ajalta ja huomasin, että tulevan X:n kasvoilla ei juuri yhdessäkään kuvassa näkynyt iloa, ei edes pientä hymyä. Suurimmassa osassa kuvista mies oli totinen, useasti suorastaan vihaisen näköinen. Mietin kenelle hän on ollut vihainen? Minulle? Itselleen?

Tänään on ollut raskaampi päivä. Valehtelisin jos väittäisin, että tulevaisuus ei yhtään pelota. Kyllä se pelottaa. Päälakea myöten veloissa oleva, kolmen lapsen opiskeleva yh-äiti. Ei tässä näin pitänyt käydä. Meidän piti kilpaa keinua kiikkustuolissa vierekkäin sitten vanhana.

Kunhan tämä stressi tästä helpottaa niin luulisin, että terveydentilakin lähtee toiseen suuntaan. Yksi mielenpiristäjä on ehdottomasti ollut Mamma Mia! Sitä elokuvaa ei voi katsoa tulematta hyvälle tuulelle. Kuinkahan monta kertaa olen sen jo nähnyt? Olen jo seonnut laskuissa.