Pidän peukkuja pystyssä, että kohta on pahimmat taistelut avioeron saralla käyty ja sopimus saataisiin sittenkin aikaan. En uskalla vielä toivoa liikoja, niin monta kertaa tuuli on viime metreillä kääntänyt viirin toiseen suuntaan ja kaikki on alkanut alusta. Mutta kieltämättä jo tieto, että nyt voisi onnistua sekä opiskelun alkaminen tälle vuodelle ovat piristäneet mieltä. Uuteen tapaamisrytmiin totutteluun menee meillä kaikilla hetken aikaa, mutta uusi rytmi on selkeämpi, eikä kuopuskaan ole niin sekaisin siitä, missä milloinkin on määrä olla.

Opiskelut etenee hitaasti. Tämä toinen vuosi tuntuu olevan täynnä todella pitkiä projekteja, joihin kuluu tuhottomasti aikaa ja siten opintopisteitäkään ei tunnu kertyvän. Oman lisänsä tuo vielä suorittamattomat tentit sekä hylätyt, uusintaa odottavat tentit. Olen pikkuhiljaa alkanut ajatella, että opintojen jatkaminen vuodella pitempään saattaa olla ihan realistinen vaihtoehto. Jos yritän pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, saattaa stressitaso nousta liian korkealle ja se taas voi aktivoida polymyosiitin, mikä puolestaan lisää poissaoloja ja sen myötä stressiä suorittamattomista opinnoista. Melkoinen oravanpyörä, enkä halua siihen hypätä.

Kuume on edelleen historiaa. Lopetin viimeisenkin antibiootin, kun sekin alkoi aiheuttamaan pahoinvointia ja yksinkertaisesti kyllästyin koko touhuun. Verikokeessa olisi pitänyt käydä jo pari viikkoa sitten, mutta terveyskeskuksen remontin vuoksi siitäkin tuli melkoisen hankala homma, enkä oikein jaksa ottaa siitä paineita. Ensi viikolle on aika varattuna, joten lääkäritkin ovat varmaan sitten tyytyväisiä. Ensi viikolla tiputan kortisonin 25 mg:aan. Hitaasti on edettävä, ettei tulisi takapakkia. Vasen olkapää on kipeä ja pitää varmaan kohta mennä hakemaan siihen kortisonipiikki tai jotain. Voimat ovat palautumassa. Hitaasti, mutta kuitenkin. Koulussa on yksi porras, johon olen jo kahdesti kompastunut ja ilman kaverin kiinniottoa, olisin lentänyt rähmälleni, kun jalkojen voimat eivät kovin äkkinäisiin liikkeisiin riitä. Tämä yksi porras täytyy olla hitusen korkeammalla kuin muut. 

Jonkinlainen kyllästymisvaihe on menossa. Olen kurkkua myöten täynnä sairastamista ja huomaan, että siirrän lääkäriaikoja eteenpäin. Ei huvita mennä yhtään. Harmittaa, kun käsissäni on nyt arpia, jotka tulevat niissä pysymään aina, jatkuvista verikokeista ja kanyyleista. Kyynärtaipeesta löytyy ihan kunnon kuoppa (tai kraateri), mistä on yleensä verikokeet otettu. 

Tyttäreni kävi tänään kokeilemassa taitoluistelua ja totesi heti, että tykkään, maksa lasku... Kieltämättä laji näytti tytölle sopivan. Tasapaino on kehittynyt paljon muita lajeja harrastaessa ja sen kyllä huomasi. Eikä äiteekään voinut olla huomaamatta luisteluhamosia ja säärystimiä ja käsityöpeukaloa alkoi syyhyttämään. En edes muista, koska viimeksi olisi käsitöiden tekeminen poltellut? Onko tämä jonkinlaista heräämistä uuteen elämään? Elämään, jossa kukaan ei paina minua alas eikä arvostele jokaista sanaa, minkä suustani ulos päästän. 

Jälleen on iskenyt "kaikki ylimääräiset pois" -vaihe. Lasten pieniä vaatteita on toistaiseksi 5 isoa pussillista menossa eteenpäin. Lisäksi paljon muutakin turhaa tavaraa, jota kummasti kertyy niin salakavalasti. Arki on pyykinpesun osalta nyt pelastettu. Kuivausrumpu on taas toimintakunnossa ja kyllä helpotti. Pyykkivuori mataloituu hyvää vauhtia. Pakastimeen en ole vielä saanut tuotua marjoja ja muita takaisin, mutta piakkoin.