Edelleen pohdin asioita, analysoin ja käsittelen. Edelleenkään en voi käsittää miten ihminen voi olla niin äärettömän julma toiselle ihmiselle. Olen jälleen kerran sen asian edessä, että syyt toisten väärinteoista vieritetään minun niskoille. Viranomaisia myöten. Minä, joka olisin halunnut selvittää asiat, en kuulemma voi päästää toisesta irti. Oikaistaanpa se asia tässä nyt. X:stä olen päästänyt irti jo aikoja sitten. Ehkä jopa ennen kuin olen itse välttämättä edes tiedostanut sitä. Mutta ne teot! Niistä en ole voinut päästää irti, enkä varsinkaan, kun häikäilemättä käytetään lapsia aseena, valehdellaan viranomaisille silmät kirkkaina ja jatketaan selkään puukottamista edelleen.

Toisia arvostellaan, jos tekevät samaa, mutta itsessä ei ole mitään vikaa. Itse ei olla tehty missään vaiheessa mitään väärin, ei ainakaan voida sellaista myöntää. Se pieni narsistin alku on nyt "puhjennut kukkaan" ja sen kyllä huomaa. Toivoisin kyllä, että X heräisi hakemaan apua itselleen, ennenkuin aiheuttaa lisää tuhoa ympärilleen. Minä maksoin kovan hinnan kaikista yhteisistä vuosista, jotka sitten paljastuivat valheiksi. Sellaista tilannetta en toivo kenellekään. Tällä hetkellä koen, että se hinta oli minun oma minuus, minun ihmisyys. Minun usko ja luottamus ihmisiin. Minun hyväuskoisuutta, rakkautta ja kaikkea mitä vain voi käytettiin hyväksi. Ja kaiken päälle saatiin hyvin pienillä sanoilla ja teoilla valtava syyllisyys aikaan. Uskoin, että vika oli oikeasti minussa.

Luin kirjaa Sata tapaa tappaa sielu ja siellä oli kyllä riipaisevia tarinoita. Osa oli niin tuttua ja koettua. Toisaalta lohdutti, että en tosiaan ole ainoa ja myös se, että pikkuhiljaa alan uskoa siihen, että vika ei tosiaankaan ollut pelkästään minun. Oli ja on edelleen väärin syyttää minua asioista, joille en kertakaikkiaan mahda mitään. Syytöksiä on tullut niin sairastumisesta kuin äitiyslomallaolosta ja lukemattomista muista asioista.

Kaikesta huolimatta uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä oli tarkoitettu, että "löydän" veljeni juuri tähän saumaan ja sen perusteella, mitä olemme ehtineet olla tekemisissä, hän on jo voittanut luottamukseni puolelleen. Veri on vettä sakeampaa. Ehkä minullakin on vielä toivoa, että kykenen joskus muihinkin luottamaan. Keskusteluja on vaikea lopettaa, kun aina löytyy uutta ja ahaa-elämyksiä riittää. Nyt kun ajattelen, olemme todennäköisesti lapsina joskus varmasti ainakin kulkeneet toistemme ohi kylänraitilla. Kysymyksiin löytyy vastauksia. Toki on paljon asioita, jotka eivät selviä koskaan, mutta ehkä meistä kaikista tulee vähän ehjempiä ihmisiä ja mikä tärkeämpää ymmärtäväisempiä ja suvaitsevaisempia.

Selviytyjiä olemme jo :-D