Olen nyt ollut tämän viikon kotona ja täytyy myöntää, että kyllä on ollut raskasta. Ei niinkään fyysisesti, vaikka voimat ovatkin vähissä, vaan henkisesti. Sillä saralla kysytään jaksamista nyt ihan tosissaan.

Vähän jännäsin paluuta koulun penkille kolmen viikon poissaoloon jälkeen, mutta se oli ihan turhaa. Sain lämpimän vastaanoton ja oikeasti tunsin olevani tervetullut. Nyt sitten vain kova sumpliminen miten saan kurottua kiinni tuon kolme viikkoa. Töitä on edessä sillä saralla ihan kiitettävästi ja tentitkin alkaa ens viikolla. Mutta yritän olla ottamatta liian suurta stressiä siitä. Onhan uusintatentit olemassa.

Kotirintamalla asiat ovat edelleen solmussa. Välillä ärsyttää kun ne ei voi aueta itsestään. Toisinaan tulee sanottua se yksi sana, jolla tietää toisen suuttuvan. Aivan kuin varmistaakseen, että toisella on ihan yhtä paha olla kuin itsellä. Sitten on puhelinjat totaalisen umpisolmussa ja kaikki tulee ymmärrettyä väärin. On tullut paljon mietittyä, miksi se on välillä vain siitä yhdestä sanasta kiinni? Kuulostaa hullulta, mutta näin se vain on. Yksi sana ja sen jälkeen suojamuurit on pystyssä, eikä niitä läpäise mikään.