Nyt alkaa usko loppumaan. Kaksi viikkoa sairaalassa täynnä. Olotila ei ole muuttunut miksikään. CRP on edelleen koholla (70-80 luokkaa), kuume ei suostu katoamaan kuin tilapäisesti vaikka millä sitä yritän lahjoa. Tutkimuksia, testejä.... mitään uutta ei ole löytynyt. Ei mitään mikä selittäisi mitä kropassani on meneillään. CK on ihan normaali. Ollut koko ajan. Lääkärit eivät osaa vastata kysymyksiini. Eivät tiedä mitä on meneillään. Poissulkevat vain mitä ei ainakaan ole meneillään. Mielialat vaihtelee. Välillä olen toivoa täynnä, välillä taas epätoivoa. Välillä ryven itsesäälissä. Miksi minä? Miksi taas?

Loppujen lopuksi asiani eivät kuitenkaan ole niin huonosti. Kykenen liikkumaan itse. Hengittämään itse. Huolehtimaan itsestäni ja muista. Kaikki eivät siihen pysty. Sen näkeminen palauttaa asioita taas tärkeysjärjestykseen.

Mutta mitä vastaan pienelle pojalleni, joka kysyy: "Äiti, milloin sinä oikein tuut kotiin? Mä en jaksa enää odottaa sua." Tai kuten viimeksi puhelimessa jutellessamme: "Äiti, miksi sä oot aina kipeä?" Miten selität asian niin, että 4-vuotias ymmärtää. Miten vastaat kysymyksiin, joihin ei ole olemassa vastauksia. Voi että se raastaa sydäntäni syvältä. Kuinka haluaisinkaan säästää hänet ja muut lapsemme tältä. Ei ole helppoa olla se, joka sairastaa, mutta ei ole helppoa olla sekään, joka joutuu sivusta seuramaan.