Nyt tässä elämässä alkaa uusi aikakausi. Sen olisi pitänyt alkaa jo aikaa sitten, tai oikeastaan se olisi pitänyt olla mukana alusta alkaen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tiedän mitä se ei tuo.

Enää ei meidän perheen elo ja olo pyöri yhden ihmisen työkuvioiden ympärillä, eikä menoja ajoiteta saman henkilön kalenterin mukaan. Tämä muutos olisi pitänyt tehdä kauan sitten, ennenkuin asiat pääsivät näin pitkälle. On ihmisiä ja asioita, jotka eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Monen monituista vuotta olen uhrannut ja huolehtinut perheestä, toisen kulkiessa ympäri maailmaa tai tehden muuten vain pitkää päivää. Minulta ei ole kysytty, onko minulla mahdollisesti menoja tai omia suunnitelmia jonkun reissun aikaan. On ollut itsestään selvä asia, että olen kotona ja huolehdin lapset. Olen huomannut, että minua on pidetty itsestään selvyytenä muutenkin, kuin olisin jokin sihteeri. Entä sitten mitä olen saanut kiitokseksi ja palkaksi vuosien uhrauksesta ja alistumisesta tilanteeseen, tehdessäni toiselle mahdolliseksi saavuttaa mainetta ja kunniaa ja olla yksi alansa huipuista? Arvostelua ja lisää arvostelua. Harvemmin positiivisessa mielessä. Entä sitten kun sairastuin polymyosiittiin? Yksin olen tämän kanssa kahlannut läpi kaiken vakavine seurauksineen. Samaa työtä teen edelleen, yksin. Toki ystävät ovat onneksi tukenani, mutta se (joka joskus oli) tärkein, ei ole tukenani ollut. Ei pysty, ei halua. Ehkä siksikin tämä blogi syntyi. Tätä henkilöä ei kiinnosta lukea kirjoituksiani, ne voivat tuoda sairauden liian lähelle. En tiedä herättäisikö jotain tunteita? Mutta yksin joudun kipuni, huoleni ja pelkoni kantamaan, voimatta niitä juuri ääneen ilmaista.

Muutos on erittäin tervetullut. Nyt tuntuu, että pystyn hengittämään. Minun ei tarvitse kulkea varpaisillani koko aikaa. Minun ei tarvitse kelvata muille, kuin itselleni, eikä yrittää todistella sitä koko aikaa. Tosin minun on jatkossa pärjättävä itse kaikkien asioiden kanssa. Mutta se ei ole uutta. Muuta en ole vuosiin tehnytkään. Ehkä se jatkossa on helpompaa, kun ympärillä ei pyöri se toinen, jonka varaan ei voi mitään laskea, vaikka useasti tarvetta ja halua olisi.

Pitkä ja kipeä taival on edessä, mutta ensimmäiset askeleet on jo otettu. Huvittavinta minusta kaikessa on se, että minua on kaikki nämä vuodet pidetty heikkona ja sitä on pidetty negatiivisena ominaisuutena. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle ja asioita yritetty käydä läpi, niin tosiasiassa minä olenkin ollut se vahvaluonteinen ihminen. Minä olen kestänyt ja sietänyt kaiken, mitä moni muu ei olisi. Ja uskon, että minun kannettavaksi annettu lasti on reilusti keskimääräistä painavampi.

Kumpaahan minun kohdalla sitten loppujen lopuksi on pidetty "huonona" ominaisuutena, heikkoutta vai vahvuutta?