Nyt voidaan jo puhua kuukauden kestäneestä kierteestä, jossa olen kulkenut kodin, sairaalan ja koulun väliä. Opiskelut ovat kärsineet tämän sairastelun vuoksi ja osa kursseista menee kokonaan uudelleen suoritettavaksi, toisista selviän ahkeralla työnteolla joka käytännössä tarkoittaa yö-opiskelua. Ei se nyt mikään mahdoton tehtävä ole, mutta kaiken muun lisäksi. Kuukaudessa ehtii yksi jos toinenkin asia jäädä hoitamatta...

Tänään esikoiseni huokaisi nukkumaan mennessään, miksei kaikki voi olla kuin ennenkin? Kömmittyään syliini, pohdimme asiaa ja totesimme, että aina ei kaikki mene niin kuin haluaisimme. Kuinkahan monena palasena sydämeni kohta on, kun kannan siellä omieni lisäksi myös lasteni murheet? Äidin osa?

Sairastelun syykin sitten lopulta selvisi. Sytomegalovirus. Kyseinen virus kuulemma löytyy jokaiselta, mutta minulla se nyt sitten päätti alkaa riehumaan ja nosti kuumeen, joka jatkuu vieläkin. Kiitos solusalpaajille. Virukseen on olemassa hoito, joka aloitettiin muutama päivä sitten. Kahdesti päivässä jotain äkäistä lääkettä suoneen tunnin verran. Eli nyt sitten ravaan sairaalassa tiputettavana, kunnes kotisairaalan listoille tulee tilaa ja sieltä sitten joku kävisi aina kotona laittamassa tipan. Helpottaisi minua paljon. Tätä hoitoa jatketaan 2-3 viikon ajan. Sitten siirrytään ylläpitohoitoon joksikin aikaan ja kun infektio on rauhoittunut, voidaan lääkitys lopettaa.

Tuli tässä sitten testattua, miten tiputushoito onnistuu 4-vuotiaan ollessa mukana. Hyvin meni. Poika oli yllättävänkin rauhallinen ja vaikka uusi värityskirja väreineen ei juuri kiinnostanutkaan, elokuva tonttusuklaiden kera piti pikkumiehen suunnilleen aloillaan. Ja varmaan ruskeat nappisilmät lumosi muutaman hoitsun siinä sivussa ;-)

Täytyy sanoa, että sairaalaympäristö on tullut jo liiankin tutuksi. Osaan jo erilaisia oikoreittejä kanttiiniin ja varmaan jo naamastikin näkee, että vakioasiakkaita ollaan, kun ihmiset kyselee minulta neuvoja miten jonnekin mennään. Tällä reissulla on ollut yksi erittäin positiivinen yllätys. Kohtalotoveri. Joutuessani jälleen osastolle lääkärit tekivät parin päivän päästä huoneenvaihdon. Taisi olla taktinen veto, hyvä sellainen. Sain uudeksi huonetoveriksi naisen, joka sairastaa IBM:ää. Hänestä tuli minulle tärkeä ihminen. Voi että oli ihana vaihtaa kokemuksia sellaisen kanssa, joka tietää mistä on kyse, vaikka se ei välttämättä päällepäin näy. Ja kun kaiken keskellä vielä painiskelen muidenkin ongelmien kanssa niin tämä ihminen itki ja nauroi kanssani. Marita, jos luet jonain päivänä tätä, olen onnekas, että olen saanut tutustua sinuun! Olet ollut läsnä silloin kun mieleni synkkeni ja tiesit mitä kävin läpi. Kiitos sinulle tuestasi! En sitä ikinä unohda.