Opiskeluissa vedellään viimeistä viikkoa ennen joululomaa ja minun tekemiseni eivät etene. Tänään olen kyllä yrittänyt ahkeroida, vaan nyt tuntuu, että en kertakaikkiaan pysty saamaan kaikkea ajoissa valmiiksi. Torstaina (eli tänään, kun kelloa katsoo) olisi viimeinen tentti. Menee jo päivätkin sekaisin, kun kirjoittelen keskellä yötä. Vuorokausirytmi on jo sekaisin. Tuntuu, että hirveästi teen asioita, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan saa mitään aikaiseksi.

Pidin kouluhommissa tauon ja leivoin välillä pipareita. 4:stä taikinasta puolet. Loput olisi huomisen ohjelmassa. Ellen simahda sitä ennen. Univelkaa on kertynyt jo liikaakin. Lapset ovat parina aamuna ehtineet nippanappa kouluun, kun äippä ei ole jaksanut kammeta niitä sängystä ylös tarpeeksi tehokkaasti. Kuopus on saanut rauhassa vedellä hirsiä ja päivähoitoon on menty sitten klo 10-11 välillä. Kämppä on kuin pommin jäljiltä ja minä olen yksinkertaisesti liian kiireinen ja väsynyt tällä hetkellä siivoamaan muuta kuin vain sen, mitä ei voi jättää siivoamatta. Mutta lomaa en toivo. Siihen jos erehdyn, päädyn sairaalaan makaamaan (kokemuksen erittäin syvällä rintaäänellä).

Räkätauti istuu vielä sitkeästi minussa. Paperia kuluu rullakaupalla, samoin yskänlääkettä. Mutta kuume on pysynyt poissa ja nyt voidaan sitten jälleen kerran aloittaa kortisoniannoksen pienentäminen. Se on hidas ja henkisesti raskas prosessi. Toiveet nousee korkealle, että nyt siitä myrkystä päästään eroon ja kuitenkaan kolmeen vuoteen näin ei ole vielä kertaakaan tapahtunut. Jospa nyt??? Hb on noususuhdanteessa. Nyt ollaan lukemissa 106 ja jatkamme edelleen raudan napsimista.

Tuleva joulu aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Ihan sen takia, että tämä on luultavasti viimeinen perhejoulu meidän kohdallamme, tällä kokoonpanolla. Kaiken muun ohella myös joulun viettotavat menevät uusiksi. Jälleen on sydämeni lujilla lasten takia. Kunhan saisimme käytännön asiat järjestykseen, niin sitten ehkä voisi jo pikkuisen huokaista ja jatkaa elämää eteenpäin. Tällä hetkellä mieliala on aika ristiriitainen. Toisaalta en kauheasti odota sitä hetkeä, jolloin kaikki on virallista, emmekä ole enää aviopari. Toisaalta taas odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Hetkeä, jolloin voin lopultakin keskittyä olemaan ihan vain oma itseni ja elämään lasten kanssa kuten parhaaksi näemme. Miettimättä onko toinen maapallon toisella puolella vaiko muuten vain tekemässä ympäripyöreitä työpäiviä. Miksi enimmäkseen muualla kuin kotona?

Vastaus tuohon on kyllä ihan päivänselvä. Kotona ei ole hyvä olla.