Se siitä mielenrauhasta...

Jokainen parisuhde vaatii joskus uhrauksia, jotta se toimisi. Ymmärrän ja allekirjoitan tämän. Jos viiden hengen perheessä neljä henkeä tekee uhrauksia yhden eteen ja tämä yksi ottaa kaiken vastaan, mutta ei ole itse valmis tekemään yhtäkään uhrausta näiden neljän hengen eteen, niin lopputulos on helposti arvattavissa. Kysymys on vain siitä, milloin se tulee eteen. Ilman vastavuoroisuutta suhde ei pysy hengissä. Se, mikä minua nyt sapettaa aivan älyttömästi on, että lapset pakotetaan tähän kuvioon. Meillä lapset ovat joutuneet luopumaan harrastuksesta, joka oli mieluinen ja joka olisi jatkunut ellei kolmas pyörä olisi päässyt valtaan. Mikä kaikista surullisinta, kuopus ei pääse kunnolla ko lajia edes kokeilemaan, vaikka alunperin suunnitelmat oli toiset. Lapsi itsekin kovasti odotti sitä.

Jälleen kerran lasten etu on pelkkää sanahelinää. Tekoja ei tapahdu vahvistamaan puheita. On tosi inhottavaa ja surullista äitinä seurata voimattomana sivusta. Ehkä en vain osaa ajatella, miten joillekin lapset eivät olekaan numero 1. Minusta se on itsestäänselvyys.