Omatunto kolkuttaa pahasti, koska tämä blogi on jäänyt vähän pimentoon, elvytysyrityksistä huolimatta. Pitkään olen miettinyt ja aikonut jatkaa taas kirjoittamista, mutta se on jäänyt aikomukseksi. Nyt yritän päästä taas takaisin kirjoittamisen pariin. On ollut sitä ikäväkin ja muutama sairaskertomuskin odottaa julkaisua.

Tähän taukoaikaan mahtuu niin paljon erilaisia tapahtumia, että en tiedä pitäisikö minun kirjoittaa kaikesta aikajärjestyksessä, mieleentulojärjestyksessä vai jättää väliin kokonaan? Samaa olen pohdiskellut aiemminkin. Päätin sitten jatkaa tästä hetkestä ja kertoa tapahtuneista jutuista sitä mukaa, kun niitä tulee mieleen ja niistä haluan kertoa.

Tässä mennään tällä hetkellä. Terveyden puolella on ollut tosi pahoja ongelmia, liittyen polymyosiittiin tai sen lääkitykseen. Tällä hetkellä tilanne on parempi kuin aikoihin ja kortisonista yritän edelleen päästä eroon, tosin huonommalla menestyksellä kuin aiemmin.

Työelämässä olen edelleen, tosin paikka on vaihtunut. Nautin työnteosta täysin siemauksin. Minulle se on ylellisyyttä, jota en uskonut kohdalleni enää osuvan. Tunne, että on pätevä ja kelpaa työntekijäksi, on aivan mahtava. Toisaalta olo on ristiriitainen. Johtuuko se sitten työnteosta vai jostain muusta, en osaa sanoa. Joka tapauksessa tunnen välillä olevani liian sairas terveiden joukkoon ja toisaalta liian terve sairaiden joukkoon. Tarvitseeko minun sitten kuulua kumpaankaan joukkoon täysin? Vastaus on, ei tarvitse. Ei minun tarvitse lokeroida itseäni mihinkään. Silti asia mietityttää.

Muuten elämä alkaa asettua uomiinsa, vaikka muutoksiakin on meneillään ja lisää tulossa. Mutta sitähän elämä on. Jatkuvaa muutosta. Ainakin minulla.