Tosiasiahan on, että jollen kykenisi nauramaan välillä tälle kaikelle ja samalla viljelemään mustaa huumoria asioista, tulisin hulluksi. Oma terapeuttini on viettämässä varmasti hyvin ansaittua kesälomaa ja sain varoiksi yhteystiedot, minne soittaa jos maailma kaatuu päälle. Kummasti sitä vain on tottunut purkamaan mieltään terapiassa ja olen kyllä todennut sen auttavan minua paljon. Pari kertaa olen käynyt "varaterapeutilla", koska tilannehan ei pysy paikoillaan vaan muuttuu koko ajan ja suuntaan, johon en haluaisi sen muuttuvan.

Asiat ovat saaneet ikävän käänteen ja nyt olen todella huolissani lapsistani. Heidät on otettu aseiksi valheiden lisäksi. Oikeus alkaa vaikuttamaan entistä enemmän oikealta paikalta ratkaista asiat. Ja jos mietityttää, niin kyse ei ole minun vihaisuudesta ja katkeruudesta, ainakaan yksistään. En saa edes hetken lepoa, kun en tiedä mistä se uusi isku selkääni tulee. Ja niitä tulee. Minun mielikuvitukseni on loppunut jo aikoja sitten ja vieläkin haukon henkeä, kun selviää mitä kaikkea vastapuoli on tehnyt ja tekee. Vieläkin, eron ollessa jo virallinen, joudun olemaan varuillani koko ajan ja se jos mikä vie voimia. Uskomatonta! Muuta en voi sanoa.

Onneksi ympärilläni on ihania ihmisiä. En voi muuta sanoa. X on kyllä väittänyt, että karkoitan kaikki pois, vaan eivätpä nuo vielä ainakaan ole mihinkään kadonneet. Itseasiassa mielestäni tässä on käynyt ihan päinvastoin. Olisiko asiassa käynyt toisin päin ja X:llä on kadonnut ystäviä ympäriltään?

Kirjoitin aiemmin silmistä sielun peilinä ja mitä olen kuullut muilta (X:n ollessa kyseessä, kaikki tieto tulee muualta) ja nähnyt itsekin, X:llä on vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin. Enkä tarkoita nyt vain itseäni. Eikö uusi elämä uuden rakkaan ja hänen perheensä kanssa ollutkaan heti niin auvoisaa kuin hän ehkä kuvitteli? Vai katosiko hohto heti, kun asia tuli kaikkien tietoisuuteen? No, ei ole enää minun ongelma.

Edelleen harmittelen välien menetystä appivanhempiin, tai siis x-appivanhempiin. Tulimme niin hyvin toimeen ja viihdyin heidän seurassaan ja nautin keskusteluistamme. Nyt olen kerran tavannut heidät eron vireillepanon jälkeen. En tiedä ollenkaan, mitä he ajattelevat koko tilanteesta. Haluaisin kyllä, mutta minulla ei riitä enää voimia olla aloitteentekijä. Pallo on heillä ja odotan, että yhteydenotto tulee sieltä jos on tullakseen. Mikäli meidän välit ovat mennyttä, koen sen suurena menetyksenä ja voin vain kiittää kaikesta saamastani huomiosta ja siitä, kuinka lämpimästä ja avoimesti minut otettiin perheeseen mukaan. Koin, että minua arvostettiin omana itsenäni. Toisin kuin täällä omassa kodissani.