Yhtä toista blogia lueskellessani, heräsin miettimään tämän oman blogini tarkoitusta. Koko hommahan lähti alunperin ihan kaverin esimerkkiä seuratessa ja olin aika skeptinen sen suhteen, kauanko jaksan kirjoittaa tänne. Nyt tilanne on muuttunut paljon.

Aluksi tuumin, että jos tästä jollekin kanssaihmiselle, joka taistelee saman sairauden kanssa, on yhtään hyötyä niin hienoa. Olen kuitenkin huomannut, että tästä on tullut erittäin tärkeä kanava minulle itselleni purkaa tuntojani. Niitä ajatuksia ja tunteita, joita ei syystä tai toisesta pysty muualle niin helposti purkamaan.

Viime aikoina on tapahtunut paljon. Elämäni on kääntynyt jälleen kerran päälaelleen ja huomaan lähestyväni lähtöruutua ties monennenko kerran. Niitä tuskallisia tunteita, joita nämä prosessit herättävät, on välillä helpompi käsitellä täällä. En ole varmastikaan ollut kovin iloista seuraa kenellekään aikoihin ja sen varmasti huomaa teksteistäkin. Kirjoittamisen lisäksi olen puhunut asioistani paljon, eri tahoille. Mutta en haluaisi koko ajan rasittaa toisia omilla murheillani, vaikka tiedän, että sitä varten ystävät ovat olemassa. Epätoivo, pelko ja epävarmuus tulevasta varjostavat elämääni pahasti ja tuntuu, että täytynee kohta alkaa noudattamaan yhden ystävän neuvoa, tunti kerrallaan eteenpäin.

Sääliä en keneltäkään kaipaa, hoidan sen puolen varsin taitavasti itse. Välillä tuntuu, että tämä elämä on yhtä räpimistä eteenpäin. Kun pääset johonkin pisteeseen tai tavoitteeseen, niin sinut rymäytetään heti kerralla takas alas aloittamaan se räpiminen uudestaan. Löysin ensimmäisen "oikean" runoni, vuodelta 2001. Laitan sen tänne kunhan kerkiän. Kummasti se muistuttaa kovasti näitä nyttemmin kirjoittamiani.