Ärsyttää, kun olen niin saamaton. Lapset menivät isänsä luo ja talo on hiljainen. Melkein liian hiljainen muutaman meluisan päivän jälkeen. Tulevaa X:ää nähdessäni, oli ensimmäinen ajatus mielessäni -Kuinka saatoit? Oletko nyt tyytyväinen? Näinkö vähän kaikki sinulle merkitsi?

Toisaalta taas oloni oli aika turta. Aivan kuin olisin katsellut ventovierasta. Nyt kun emme ole olleet tekemisissä, olen tajunnut, kuinka paljon X on muuttunut. Muutos on alkanut jo vuosia sitten. Olen vain ollut liian lähellä huomatakseni sitä. Tai jos olenkin huomannut, ehkä en ole halunnut uskoa siihen. Minun näkökulmastani muutos on ollut huonompaan suuntaan, koko ajan enemmän poispäin perheestä.

On varmasti ollut raskasta pitää koko ajan jonkinlaisia kulisseja pystyssä. Toivon totisesti, että X ei tule katumaan ratkaisujaan. Toivon, että hän on ollut 110 % varma niistä. Nyt kun totuus on tullut ilmi ja minäkin olen tajunnut, minkälaisen ihmisen kanssa olen elämäni jakanut 18 vuoden ajan, en voisi enää edes kuvitella meitä saman katon alle. Ventovieras tosiaan.

Samalla tuli hyvin todistettua, että vanhat sanonnat monesti pitävät paikkansa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Näin kävi. Valheen linjalle kun lähtee, siitä jää aina kiinni, ennemmin tai myöhemmin.

Mielestäni pahin ihmistyyppi on se, joka leikkii toisten tunteilla. Sellainen ihminen ei tajua, kuinka pahaa jälkeä hän voi saada sanoillaan ja teoillaan aikaan pitkäksi aikaa. Mahdollisesti jopa loppuiäksi. Vihan ja katkeruuden rinnalle on alkanut nousta uusi tunne X:ää kohtaan: sääli. Säälin häntä siksi, että mielestäni tätä avioeroa ei olisi enää raukkamaisemmin voinut hoitaa. Säälin myös siksi, että käsittelemättömät asiat jossain vaiheessa tulevat myös eteen käsiteltäväksi. Aivan varmasti. Ja minä en ole käytettävissä siinä tilanteessa enää silloin, kuten en enää nytkään.