Olenko erehtynyt siinä, että ihminen, jota on petetty useampaan kertaan ja loukattu syvältä sydänjuuria myöten ei saisi olla vihainen? Ei ainakaan kohdistaa vihaansa sen aiheuttajaa kohtaan? Olen ihminen, jolla on voimakkaat tunteet, niin vihassa kuin rakkaudessakin. Pitäisikö minun pystyä siirtämään tunteet syrjään, jotta asioista voidaan keskustella? Voin heti tunnustaa, että en siihen pysty. Mikäli minun pitäisi olla siihen kykeneväinen, niin sitten olen valitettavasti täysin vajavainen yksilö.

Tämä taas pistää miettimään, miksi toinen ei pysty vastaanottamaan sitä vihaa, jonka on itse toiminnallaan aiheuttanut? Siksikö, että silloin hän myöntäisi olleensa syypää? Vai siksikö, ettei itse osaa / uskalla paljastaa oikeita tunteitaan? Silloin ei muidenkaan passaa tehdä sitä. Oli miten oli, minä en suostu ottamaan syytä niskoilleni. Minä olen pitänyt sanani kaikki nämä vuodet.

Onko 4 kk asumuseroa jo sama kuin avioero? Minun mielestä ei ole. Avioero on mielestäni voimassa vasta kun se kakkosvaihekin on saatu loppuun asti. Tuleva X on eri mieltä asiasta. Hänen mielestään, olemme jo eronneet ja tie on auki taivasta myöten ja tilaisuus on käytetty kyllä kokonaisuudessaan hyväksi. Yksinkertaisimmatkin kysymykset, joihin hän ei vastaa (pyydetty vastausta tyyliin kyllä tai ei), kertovat omaa kieltään. Ei ole kerrottavaa, toisaalta ei ole salattavaa? Siis...??? En saisi kysellä. Olemme virallisesti vielä naimisissa, mutta asiat eivät kuulu minulle. Toisaalta minun asioiden pitäisi kuulua hänelle. Haloo!!! 

Useampaan kertaan minulta kysytään, että pärjäänkö? Pärjäänkö varmasti? Mitään muuta en ole tehnytkään vuosikausiin kuin pärjännyt. On ollut pakko. On ollut vuosia, jolloin tuleva X on ollut reissun päällä yli 4 kk yhteensä vuoden aikana. Viime vuonna reissuja kertyi kolmisen kuukautta. Siihen kun vielä lisätään pitkät illat töissä ja viikonloput. Lapsista huomaa, että hän on ollut aina jonkinsortin vieraileva tähti. Nyt vielä enemmän kuin ennen. Kaiken tämän jälkeen vielä viitsitään kysyä, että pärjäänkö? Luulisi sen asian olevan jo itsestäänselvä. Ja se on se ainoa itsestäänselvyys, jonka hyväksyn.