Aurinko paistaa ja ulkona on tosi ihanan näköinen syyspäivä. Lämpimän ja houkuttelevan näköinen. Minä istua nökötän sisällä. Miksi? Yöllä heräsin horkkaan ja kuumemittari hipoi 38 asteen lukemia. Buranalla lämpö on saatu tippumaan 37,2 asteeseen. Toivottavasti tämä on ihan normaalia flunssaa. Jos mulla nyt jotain ns. normaalia voi olla ;-)

Kieltämättä ei hyvältä näytä tämä syksyn alku. Sairaspoissaoloja on ollut ihan kiitettävästi, mikä tarkoittaa enemmän hommia kotona. Huomenna yritän (oli kuumetta tai ei) saada yhden hylätyn kurssin läpi. Lukujärjestystä ei saa millään passaamaan, jotta saisi opintoja vähän vauhdikkaammin eteenpäin.

Jotenkin nyt tuntuu, että tämä minun elämä on yhtä suossa rämpimistä ja se suon silmä vaanii jossain harha-askeleen päässä. Tuntuu tosi kurjalta, että 18 vuoden yhdessäolon aikana en ole ansainnut X:ltä edes sen vertaa kunnioitusta, että normaaleista arkipäivän asioista voisi puhua valehtelematta. Ärsyttävää sitten selvitellä juttuja muita kautta ja huomata, kuinka jälleen puheet ja teot eroaa toisistaan.

X ei ole ainoa, kenen kanssa saa taistella, taas. Jotkut osaa sitten tehdä yksinkertaisista asioista tosi monimutkaisia ja viivyttelyllä sitten aiheuttavat hankaluuksia, joiden ylimääräiset kustannukset jäävät tietenkin minun harteille. Kuinkas muuten!

Välillä tuntuu, että yksinkertaisesti tukehdun. En saa tarpeeksi ilmaa, jotta voisin hengittää vapaasti.

Ei kaikki kuitenkaan ole ihan niin synkkää. Kuumeesta huolimatta nautin tämän päivän kaltaisista aamuista. Aamuista, jolloin kuopusta ei tarvitse väkisin herätellä aikaisin päivähoitoon, vaan voin antaa pienen unikeon nukkua vähän pidempään. Isommilla meinasikin tulla kiire, kun herätys oli sammutettu ja kaikki kuorsasivat... Ehtivät kuitenkin.