Oli kyllä hirveä kokemus katsoa omaa lastaan sairaalavaatteissa. Surkean ja pelokkaan näköisenä odottamassa, mitä tuleman pitää. Ajattelin koko ajan, että tämä tilanne on väärinpäin. Minähän se yleensä makaan sairaalassa. Kyllä vakavasti sairaiden lasten vanhemmilta vaaditaan paljon voimia. Ei voi kuin hattua nostaa heille ja toivottaa kovasti vain lisää voimavaroja kaiken jaksamiseen. Ei sitä tule ajateltua, kun ei ole ennen joutunut saattamaan omaa lastaan leikkaussaliin. Tunsin pettäneeni pojan, kun sanoin olevani koko ajan hänen kanssaan ja sitten leikkausosaston ovella minut käännytettiin pois. Olen kattonut vissiin liikaa sairaalasaippuoita, koska kuvittelin pitäväni kuopustani kädestä koko toimenpiteen ajan. Kuulostaa typerältä näin jälkikäteen ja järjellä ajateltuna, mutta minkäs teet. Yksi pieni helmi ja tällainen operaatio kaikkine tunnekuohuineen!

Viikonloppu on ollut täynnä erilaisia tunnetiloja muutenkin. Olen tavannut appivanhemmat ensi kerran lähes puoleen vuoteen. Vihamielisyyttä en ole havainnut, ehkä ennemminkin olemme kaikki hämmentyneitä ja vaivautuneita muuttuneen tilanteen takia, joka vaikuttaa meidänkin väleihin. Kukin varmasti miettii tahollaan, että miten nyt? Miten suhtautua ja miten jatkaa eteenpäin? Minä ainakin mietin.

Tulevasta X:stä esille tulleet uudet jutut ovat aiheuttaneet oman tunteiden sekamelskan. Viimeiset koulutehtävät ja taloudellinen tilanne lisää huolta ja stressiä. Tiesin, että tämä "siirtymävaihe" tulee olemaan vaikea, mutta enpä sitäkään silti osannut ennakoida, että missä määrin hankala todellisuudessa. Eikä minulla yleensäkään ollut pienintäkään aavistusta, että asiat menee näin. Kirjaimellisesti yllätyksiä ja mullistuksia täynnä ollut koko vuosi.

Välillä mietin, kauanko menee, että saan itselleni rauhan ja koen, että olen päässyt asioiden ylitse ja voin lopettaa niiden jatkuvan jauhamisen? Kuukausia, vuosi, monta vuotta? Aika tehnee tehtävänsä.