Meille kaikille on tuttuja kiertävät sähköpostit, joissa on jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Yksi hauskimmista mielestäni on se, missä ihmetellään miten me 70-luvun lapset voimme olla vielä hengissä! Ei ollut pyöräilykypäriä, turvavöitä, turvaistuimia, kännyköitä, tietokoneita jne. Lista on todella pitkä. Muistelin juuri lapsuuttani kuskatessani lapsiani harrastuksiin. Minua ei kuskattu. Jos jotakin halusin harrastaa, niin sinne oli päästävä omin neuvoin eli pyörällä tai bussilla. Useimmiten pyörällä. Nykyään kuljettaessa lapsiani ja useasti seuratessani heidän harrastushetkiään, koen olevani etuoikeutettu, että saan olla läsnä harrastuksissakin. On aika tavallinen näky, että vanhempia on seuraamassa lastensa harrastamista eri lajien parissa. Monesti paikalla vain siksi, että lapsi tarvitsee kyydin takaisinkin. Mutta siltikin. Uskon, että lapset ovat tyytyväisiä siihen, että olemme siellä. Olemme kiinnostuneita ja välitämme. Minun lapsuudessani vanhemmat eivät olleet samalla lailla läsnä. Enkä osannut moista edes kaivata. Se kun ei ollut tapana, ainakaan meidän piireissä.

Toinen asia, johon olen kiinnittänyt huomiota ovat nämä kuuluisat crocksit, kumikengät. Vähän naureskellutkin, kun jokaisella isolla ja pienellä on nämä reikäiset kengät jalassa. Myös minulla. Mikä muoti! Kävimme kesällä Kansallismuseossa ja siellä oli näyttely, jossa oli erilaisia esineitä ja vaatteita minun lapsuuden ja nuoruuden aikakaudelta. Saapa tuo lause minut vaikuttamaan vanhalta ;-) Kuinka ollakaan vitriinissä oli kumiset sandaalit. Tosiaan. Yhteen aikaanhan ne oli oltava. Kumiset remmilätyskät, joita sai eri väreissä. Muistaakseni minulla oli siniset. Niin muuttuu maailma ja kuitenkin pysyy ennallaan.