... ja minä konkkaan sen...

Pientä päivitystä siihen, missä mennään.

Ensinnäkin jalan ruusu ei sitten ollutkaan ruusu, vaan kyseessä on ihan luunmurtuma, kuten alunperin epäilinkin. Kuukauden ajan pitäisi nyt sitten konkata kyynärsauvojen kanssa rasittaen murtunutta jalkaa mahdollisimman vähän. Kipsissä se ei ole. Keppien ja polymyosiitin takia piti sitten hakea vielä rannetuet, jotta kulkeminen tuntuu edes vähän tukevammalta ja luotettavammalta. Nyt sitten ei auta muu kuin pitää peukut pystyssä, että murtuma paranee tällä keinolla, koska seuraava vaihtoehto on leikkaus. Edellisen leikkauskokemuksen jälkeen sanoisin, että ei kiitos!

Mahassa on jälleen jotakin. Veriarvot heittelee ja kuumekin sahaa edelleen. Tutkimukset jatkuvat, mutta todennäköisesti lääkitystä ei lähdetä muuttamaan, ainakaan alkuperäisen suunnitelman suuntaan. Jälleen olen saanut muistutuksen siitä, kuinka lujasti on itse jaksettava vaatia, että oikeat tutkimukset tehdään ja ajallaan. En kyllä jaksaisi, mutta kun vaihtoehtoja ei ole, niin silloin se on unohdettava ja mentävä eteenpäin vaikka hammasta purren. Ja niitä on purtu!

Voisinpa kirjoittaa, että x-rintamalta ei mitään uutta, vaan en voi. Enkä voi sen enempää kirjoittaa edes siitä, mitä sillä rintamalla on meneillään ja sekös jurppii. Miksi se ihminen ei voi jo päästää minusta irti??? On tullut jo erittäin selväksi, etten ole tärkeä ihminen, niin miksi sitten roikkua väkisin kiinni? Kiusantekoa?

Kello on taas maagisesti kolme yöllä. Kortisoniannoksen noston myötä unirytmi on haavetta vain, eli sekaisin. En jaksanut pyöriä sängyssä vaan annoin periksi ja kaivoin huomiset (tämänpäiväiset) tenttimateriaalit esiin, jos sen lukeminen auttaisi. Lähinnä nukkumaan hetken, mutta tietysti päätavoite on saada tentti läpi. Se on yksi edellytys, jotta voi alkaa miettimään opinnäytetyön aloitusta. Kuulostaa ennenaikaiselta tässä vaiheessa ja minun tilanteessa vielä, mutta eipähän tulisi kiire. Tai no, niin ainakin olettaisi :-)