Nyt alkaa ottaan kupoliin. Eikö yksikään ihminen voi uskoa, että olen ihan tosissani harkinnut suunnittelemiani liikkuja? En tosiaankaan olisi liikkeellä suuntaan, johon nyt tähtään, mikäli en OIKEASTI olisi ottanut kaikkia asioita huomioon. Blondiudestani huolimatta, päässäni on muutakin kuin sahajauhoja. Tiedoksi kaikille epäileville Tuomaille, että epäilyillänne vahvistatte vain päätöksiäni. Toivottavasti tulee vielä eteen päivä, jolloin voitte todeta olleenne väärässä ja pahasti.

Mikä tässä asiassa harmittaa vielä enemmän on, että minua pidetään ahneena ja itsekkäänä. Kukaan ei tunnu muistavan lapsia ja heidän olemassaoloaan. Se tuntuu minusta aivan sanoinkuvaamattoman pahalta. Kukaan ei suostu tajuamaan, että lapset ovat minulla ykkössijalla. Yritän säästää heitä mahdollisimman paljolta lisätuholta, jos vain mahdollista. Jos edes jollain teollani pystyn edes jotain pysyvää säilyttämään heille, niin tottakai teen parhaani ja vielä vähän ylikin. Jos se on muiden mielestä ahneutta ja itsekkyyttä niin sitten on. Minun mielestäni lapset ovat viattomia kärsijöitä tässä draamassa, jota myös avioeroksi kutsutaan. He kuitenkin joutuvat kantamaan eron seurauksia mukanaan läpi elämän, halusivat tai eivät. Siltä en heitä voinut säästää, mutta jos vain jollain konstilla voin edes hiukankin tuskaa lievittää, sen teen.

Joten kertauksena vielä kaikille:"KYLLÄ, OLEN AIVAN VARMA!!!"

Edit: Tarkoitukseni oli kirjoittaa polymyosiitin käänteistä, mutta se jää nyt toiseen kertaan. Olen niin kurkkua myöten täynnä...