Vieläkö Tinkerbell osaa helistä? Kovempaa meteliä se ainakin osaa pitää, oli sitten tarve tai ei. Osaisiko se tehdä comebackin? No varmasti! Ehkei ihan oikeaoppista, mutta oman näköisensä kyllä.

Blogin henkiin herättäminen on pyörinyt mielessäni pitkään. Moneskohan yritys tämä on? Ehkä tänne kirjoittaminen olisi kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin ne tuhannet tekstinpätkät koneeni ja kännykkäni kätköissä. Puhumattakaan kaikista lippulappusista, joita löytyy sieltä sun täältä.

Mietin, aloittaisinko kokonaan uuden blogin? Vanha tuntuu nyt niin synkältä ja masentavalta. Mutta uuden aloittaminenkaan ei ole helppoa. Miten sen tekisin, kun kuitenkin kaikki ikävätkin asiat ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä? Eikä lääketiede ole tehnyt mitään mullistavaa keksintöä, jolla sairauteni olisi saatu parannettua, joten se on edelleen osa minua. Yhtä lailla ovat kaikki sen mukanaan tuomat harmit ja ongelmat osa arkipäivääni. Kaikki aiemmat tapahtumat ovat osa minun historiaani. Ehkä jonain päivänä jaksan lukea kaiken alusta asti uudestaan ja toivoakseni huomaan, kuinka paljon asioita on muuttunut matkan varrella ja kuinka paljon minä olen muuttunut, (toivottavasti viisaampaan suuntaan). Joten päädyn jatkamaan tähän tuttuun ja turvalliseen minun omaan blogiini.

Tauko on ollut pitkä. Vuosia. Toisaalta, ne vuodet ovat antaneet elämälleni uuden suunnan, enkä ole kokenut tarvetta purkaa ajatuksiani tänne. Jossain vaiheessa vain väsyin ja kyllästyin totaalisesti. Nyt tilanne on toinen. Nyt voisin taas kirjoittaa. Nyt sanat voisivat muodostaa taas jonoja, joista tulee lauseita, toivottavasti ymmärrettäviä sellaisia. Halu kirjoittaa on herännyt henkiin, kuin lampun henki.

Pihan ryteiköstä löytyi kauniisti ja isosti kukkiva unikko.