Viime vuoden loppupuoli oli tosi rankka. Fyysisesti ja psyykkisesti. Tämä vuosi ei ole alkanut juurikaan helpommissa merkeissä. Taistelu jatkuu, monella saralla yhtäaikaa.

Sain kuin sainkin lopulta lähestulkoon ajallaan palautettua kaikki rästiin jääneet opiskeluun liittyvät työt. Tällä hetkellä siis voisi sanoa, että olen taas ajan tasalla. Kaikki tentit, jotka ennen joulua tein, menivät täysin mutu-tuntumalla. Resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet ahkeraan luku-urakkaan, joten suosiolla jätin lukemiset kokonaan väliin ja menin kokeilemaan kepillä jäätä. Nyt on tuloksia alkanut pikkuhiljaa tipahdella. Osa tenteistä on mennyt yllättävänkin hyvin ja osa taas ei niin hyvin. Toistaiseksi yhtään hylättyä ei vielä ole tullut. Kurssiarvosanat ovat olleet ihan hyviä, ansioiden mukaisia.

Eli pitäisi olla tyytyväinen, että näinkin hyvin selvisin kuukauden sairaalatauosta huolimatta. Miksi sitten en ole? Päinvastoin, olen jotenkin pettynyt itseeni. Ehkä vaadin itseltäni liikoja, mutta kuvittelin, että minun pitäisi pärjätä paremmin. Jollain tasolla koen epäreiluksi sen, että joudun tekemään paljon ylimääräistä työtä sairauteni takia, tai pikemminkin sen aiheuttamien ongelmien takia. Ymmärrän sen, että en ole siitä huolimatta mitenkään erityisasemassa. Eikä minun kuulukaan olla. Tässä elämäntilanteessa on vain vaikeaa panostaa täysillä opiskeluun, vaikka se ehkä on juuri se asia, mikä pitää minut kasassa.

Kaiken tapahtuneen jälkeen saan olla tyytyväinen, että olen ylipäätään vielä järjissäni. Ainakin luulen olevani...  ;-)  Oloni on kyllä monella tapaa ristiriitainen, enkä aina oikein tiedä mitä uskoa, ajatella tai tehdä. Välillä tekisi mieli huutaa koko maailmalle. Välillä taas vain kadota hetkeksi jonnekin. Pois vaatimusten ääreltä.