Mikä ihana tunne oli tulla perjantaina kotiin, kolmen viikon sairaalassaolon jälkeen. Isommat lapset eivät ensin tuntuneet tajuavan, että se olin tosiaan minä. Sitten hyppäsivät kaulaan ja jopa esikoinen muiskautti suukon, vaikka oli kavereita kylässä ;-)

Ikuisesti mieleeni kuitenkin piirtyi kuopuksen ilme, hakiessani hänet päivähoidosta. Ilo ja pieni epäilys, että onko se tosiaan äiti. Lelut lensi käsistä ja poika hyppäsi syliin. Rutisti lujasti, painoi kädet poskiini ja antoi märän suukon. Uudestaan kaulasta kiinni, eikä millään irti. Tuntui todella hyvältä tuntea, että minua oli kaivattu.