Kadotin palloni. Ainakin hetkellisesti. Tähän asti olen (osin pakosta) tottunut hoitamaan ja pähkäilemään kaiken itse. Itse kannan oman taakkani harteillani ja toivon niiden kestävän vielä tämänkin painolastin. Ja se lasti on jo lähes sietämättömän painava. Mutta sitä ylellisyyttä minulla ei ole, että voisin sanoa, etten jaksa enää yhtään enempää. Minun on pakko jaksaa jo lastenkin takia. Tai nimenomaan lasten takia. Heidän etunsa on vaarannettuna. Pahasti.

Palloa eteenpäin on viemässä myös ammatti-ihminen. Minun näkökulmastani katsottuna asiat etenee vauhdilla. Tahti on varmaan ihan normaalia, mutta minä olen tottunut vääntämään ja kääntämään joka asiaa viikko- joskus jopa kuukausitolkulla. Kaikki varmaan tietävät mitä tarkoitan?! Aivan kuin olisin kokonaan unohtanut, miten asioita hoidetaan tavallisten ihmisten kanssa. Silmät aukenevat jälleen uuteen asiaan. Opin taas paljon uudelta alalta. Sitähän elämä on; jatkuvaa oppimista.

Taidan lähteä juoksemaan palloni perään, jos vaikka saisin sen kiinni ja pysyisin matkassakin...