Lopultakin. Pitkän ja stressaavan raadannan tulos. Opinnäytetyö. Valmis. Seminaarit pidetty. Pari pientä korjausta vielä ja sitten sen voi luovuttaa lopullisesti ja unohtaa ajatuksista. Sen piti olla iso juttu ja niinhän se onkin, mutta kaikessa tässä pyörityksessä kuitenkin vain yksi pieni sivujuoni. Sitähän minun opiskelu on ollut alusta lähtien. Silti tuntuu hyvältä. Olen saanut jotakin tehtyä loppuun asti. Valmistuminen ei enää ole pelkkä ajatus, että sitten joskus, vaan näyttää tosiaan lähenevän.

Opinnot ei tähän vielä kuitenkaan pääty. Rästissä on vielä ihan kiitettävästi tekemistä, kiitos sairastelun ja avioeron. Vaikka eihän niiden pitäisi vaikuttaa. Kuten eräs virkailija totesi, avioero on VAIN muutos elämäntilanteessa. Siis ihan arkinen juttu. Ei mikään ihmeellinen. Ei edes siinä tapauksessa, että eksä jää lahkeeseen roikkumaan ja harmeja aiheuttamaan.

Meidän eläintarha on villiintynyt valon määrän lisääntymisestä. Lapset siis. Syövät kuin hevoset ja ovat muuten kuin lehmät kevätlaitumella :-) Kaikilla kolmella on kasvupyrähdys meneillään. Hyödyntävät jokaikisen aurinkoisen päivän touhuamalla ulkona aamusta iltaan. Hyvä niin. Kesä antaa edelleen odotuttaa itseään. Talvirenkaistakaan en ole vielä uskaltanu luopua, kun maa kuivuu ja aurinko paistaa, niin seuraavana aamuna on jälleen joka paikka valkoisena.

Olen kuulemma viime yönä puhunut pitkään Nälkäpelistä ja postimerkeistä. Ensimmäisen ymmärrän, jälkimmäistä en. Mistä lie eksynyt uniini, vaikka en kyllä muista nähneeni unta kummastakaan.

Nälkäpeli on trilogian ensimmäinen kirja. Esikoinen sai sen koulusta luettavaksi ja koska luki sen niin äkkiä, minunkin mielenkiintoni heräsi. Jäin koukkuun. Luin sen myös, mikä herätti tyttären mielenkiinnon joten hän luki sen kolmantena, kärkkyen samalla kovasti toista osaa. Saimme käsiimme toisen kirjan ja lukujärjestys oli sama. Lukuvauhti huomattavasti nopeampi ja nyt meidät on koukutettu vielä pahemmin. Kaikki odotamme kieli pitkällä, koska kirjastosta löytyy kolmas osa. Toinen osa loppui niin ärsyttävään vaiheeseen, että melkein pisti vihaksi ;-)

Mutta muuten arki jatkuu...

We have a lot more snow than the picture shows.

We have had many snow storms and the scenery is getting more and more white. On a sunny day it´s beautiful to look at, other days not. Snow everywhere and I feel like there´s no room for more but it keeps on coming. I am anxiously waiting for summer. My imaginary green thumb is itching badly. What is a little bit worrying is the fact that I have planned to start growing vegetables. This must have something to do with age. I have never been a gardener who is interested in other things than flowers.

Another storm is going on inside me. PM is waving and I had to increase pred back to the magical 10 mg. Now I just wait for things to calm down so I can once again start tapering. My muscles are sore, I am tired and I have a little fever every now and then. Nothing unusual just annoying. Weight loss hasn´t turned around and I feel small. Can´t remember when was the last time I was this size? My clothes are too big for me.

The third storm is going on inside my head. Actually it is not really a storm, just another realization of how things are, how they have been and how they may be in the future. Not so positive thoughts as I would like them to be. I have gone far enough from my ex so I can see that there is some kind of pattern in his actions. Sad but true. Sad because it hasn´t changed a bit during this three-year-period of divorce. Sad also, because he is not hurting me (directly anyway) but the children. I know he wants to hurt me. Maybe it is a strategy. Hit me where it hurts and the children is that place. I never, not even in my wildest dreams, imagined that things would actually get worse after a divorce and stay that way. Especially when he was the one who left, without explanations and moved on to a new life that was ready and just waiting for him. It is just so unbelievable that I still can´t get rid of him. I feel like I have tried everything and right now, I have no idea what to do. That´s why I have been sick again. This is not the kind of life I wanted for me or my children. I realize now that this will go on and on even after the kids are adults. It is not a pleasant thought. He is not going to let me be and live my life.

There is only one place we haven´t been and tried to solve our differences. In front of the judge in the court room. There are reasons why we haven´t been there and one of them from my part is that I don´t have any trust left for the power of authorities. So far he has been able to talk everybody on his side. He is a master in turning things around, upside down. Over and over again. Pretty soon nobody knows what´s going on.

So, at the moment I do nothing.

On tullut luvattoman pitkiä taukoja kirjoitusten välillä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä olisi aina päällä jotain äksöniä tai draamaa. Tämä entisestään pienentynyt keijukainen on vain ollut niin kertakaikkisen väsynyt ja kyllästynyt ja tympääntynyt ja.... ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Stressi on yhä lähes jokapäiväinen seuralainen ja valitettavasti tuo seuraukset mukanaan. Kortisonin jouduin sitten hilaamaan takaisin maagiseen 10 mg:n annokseen :-( Taas aloitetaan siitä kohtaa alusta annostuksen vähentäminen, kunhan tämä lievä aaltoilu ensin rauhoittuu. Aikaisempiin kokemuksiin verrattuna tämä tosiaan on pientä. Satunnaista kuumeilua ja lihaskipuja. Kramppeja ja voimattomuutta. Aneemista väsymystä.

Byrokratian viidakko yritti hukuttaa minut alleen. Melkein onnistui. Vastavuoroisesti yritin puolestani hukuttaa byrokraatit papereihin. Yksi yllättävän tehokas keino nopean päätöksen saamiseen oli tulostaa pyydettyjä liitteitä vanhojen opiskelupapereiden toiselle puolelle. Toinen, millä itseäni huvitan, on keksiä erilaisia vastauksia kysymykseen, kauanko lääkitystäni aiotaan jatkaa. Toistaiseksi vastauksiani on ollut ikuisesti, hautaan asti, niin kauan kuin henki pihisee jne. Halvat on  huvit. Toivottavasti pelastin jonkun huumorintajuisen paperinpyörittäjän päivän.

Nokka kohti tulevaa siis mennään. Tällä hetkellä syvässä hangessa kahlaten. Olen jo kurkkua myöten täynnä tätä talvea. Joka paikka on täynnä lunta ja lisää vain tulee. Ei se enää mahdu mihinkään, eikä minun voimilla tehdä kovin korkeita lumikasoja. Minun puolesta intiaanikesä voisi alkaa heti huomenna. Kuviteltua viherpeukaloani syyhyttää armottomasti. Pihasuunnitelmat päässäni meni uusiksi ja mikä huolestuttavinta, mukaan ilmestyi kasvimaa. Varmaan iän mukanaan tuomia juttuja. Minä kun en yhtään ole kasvimaa-ihminen.

Asia, mikä myös on jälleen alkanut suunnattomasti ärsyttämään on jokapuolella pursuava paperi- ja tavaramäärä. Taas on tullu kevätraivauksen aika, mikä tarkoittaa, että kaikki ylimääräiset rojut pois nurkista. Näin ainakin suunnittelen ja samalla tiedän sen operaation saavan aikaan uuden kaaoksen. Raivaus kun aloitetaan sillä, että levitetään kaikki keskeneräiset tilkkutyöt olohuoneen lattialle ja päätetään tehdä ne yksi kerrallaan loppuun asti. Tarpeeksi pitkään, kun niitä tilkkuja väistelee ja keräilee milloin mistäkin, ne päätyvät isoon laatikkoon odottamaan uutta inspiraatiota. Tilkkutyöt kun on levitetty, voi alkaa raivaamaan eteisen hyllyjä, työhuoneen lattiaa, tietokonepöytää... Eli tekemään kaikkea korvaavaa.

Opinnäytetyö etenee ihan mukavasti. Hieman on havaittavissa motivaatio-ongelmia, mutta siitä huolimatta työ alkaa olla loppusuoralla. Viikon päästä on yksi rästikurssi suoritettu loppuun ja seuraavalla viikolla alkaa toinen. Tämän vuoden eka tentti meni pahasti penkin alle, ja se tietää uutta uusintaa. Koululla on outoa käydä, kun tuttuja kasvoja ei juurikaan näe. Tavoitteeni on, että opinnot saisin suurin piirtein valmiiksi tämän kevään aikana ja syksyllä sitten suorittaisin harjoittelun ja sitten vain paperit ulos.

Siirrytäänpä hetkeksi pyhään peltilehmään. Kaikista muistutuksista huolimatta katsastin auton tänäkin vuonna myöhässä. Luulin olevani ajoissa (viimeinen päivä), mutta ystävällinen katsastusmies totesi, että se viimeinen katsastuspäivä oli ollut edellisenä päivänä. No, kolmas kerta toden sanoo ja jospa ensi vuonna olisin sitten ihan oikeesti ajoissa. Eikä se autokaan ihan kerralla läpi menny, toisella kuitenkin. Vielä olis yks pikku? korjaushomma edessä ja sitten voin siirtää mokoman lehmän sivuun ajatuksistani.

Esikoisella lienee kauan ja hartaasti odotettu kasvupyrähdys edessä. Koko ajan on kuulemma nälkä, vaikka juuri olisi syönyt vatsan täyteen. Pitää vissiin alkaa tekemään ruokaa siihen malliin, että ruokapöydässä on mukana yksi hevonen. Kuopuksella on myös jonkinsortin venymisvaihe menossa. Ei puutu kuin, että kolmaskin alkaa kiskomaan ruokaa kaksin käsin niin avot. Tämä on muuten ensimmäinen talvi, kun meillä alkaa pakastin olla tyhjä marjoista ja kaikesta muustakin ja nyt on vasta helmikuu. Ensi syksynä pitää varmaan laittaa tuplamäärä kaikkea pakkaseen.

Joulunaika oli ihana viettää oman perheen ja sukulaisten kanssa. Alkuun jouduttiin jännittämään päästäänkö liikkeelle ollenkaan, koska minä olin kuumeessa ja yksi lapsista oksennustaudissa. Onneksi päästiin. Ajohalut kyllä katosivat pitkäksi aikaa, kun kilometrejä kertyi mittariin yli 1300 ja kaikki minun ajamana. Ei liene vaikea kuvitella, miltä takapuoli ja selkä tuntuivat viimeisten parinkymmenen kilometrin aikana, jaloista puhumattakaan ;-)

Ilman kommelluksia ei mennyt tämäkään matka. Tällä kertaa se oli äitee, joka joutui kesken matkan vaihtamaan housut. Vesipullo kaatui syliin ja kasteli housut aika epäilyttävän näköiseksi. Lapsilla oli hauskaa. Perillä en ehtinyt edes autosta ulos, kun tarina oli jo kerrottu kaikille, jotka vain olivat kuuloetäisyydellä.

Jotenkin tuntuu, että takana on tavallista raskaampi vuosi. En tiedä, mistä se sitten johtuu. Ehkä paineet valmistumiseen alkavat kasaantua. Huoli terveyden kestämisestä on ollut kova. Jatkuva huolehtiminen lapsista ja heidän asioistaan, puhumattakaan omistani, on luonnollisesti vaatinut myös veronsa. Eroakin on pitänyt käsitellä viranomaisten kanssa, eikä siinä kohtaa minulta kysytty, että tahdotko.

Nyt tuntuu, että olisi aika hengähdystauolle. Erityisesti syksy on ollut rankkaa aikaa. Kasvun paikka meille kaikille. Toivottavasti ensi vuosi on helpompi. Ei se välttämättä ole, mutta jos se vaikka tuntuisi helpommalta, olisin tyytyväinen siihenkin.

Ja miten alkoi uusi vuosi? Kuumeessa. Lihakset kipeänä. Jouduin hilaamaan kortisonia ylöspäin taas kerran joksikin aikaa. Pääseeköhän siitä myrkystä ikinä eroon? Miksi tämä on niin pirun vaikeata? Itse asiassa olen ollut kipeänä siitä lähtien, kun tulimme joulunvietosta kotiin. Ehkä täällä kaikki muistuttaa minua siitä, että ongelmat eivät ole haihtuneet ilmaan poissa ollessamme, vaan odottaneet kiltisti paikoillaan.

Kuopus pyysi minua kutomaan itselleen lapaset. Pitihän se toive toteuttaa. Huomasin, etten ole kutonut pitkään, pitkään aikaan. Varsinainen käsityöihme. Kudoin peukaloreiät epähuomiossa umpeen. Piti hieman soveltaa, että sain lapasiin peukalotkin tehtyä. Muitakin projekteja pitäisi tehdä jo valmiiksi asti.

Arkeen siirtyminen ei ole sujunut ihan kivutta. Kuopukselle on pitänyt kiikuttaa koulureppua perästäpäin, kun on unohtanut sen kotiin. Toisella lapsella on lievä aivotärähdys ja minun pitäisi tarttua toden teolla omiin opiskeluihini. Ottaa kunnon loppukiri, jotta valmistun vuoden loppuun mennessä. Edessä on rippikoulua, yläasteelle siirtymistä, murrosiän kuohuntaa, tenttiä tentin perään ja ties mitä muuta.

Muistelin juuri omaa lapsuusaikaani maisemissa, jossa yleisimpiä leikkipaikkoja olivat jyrkät kalliot ja valtavan isot kivenlohkareet, eikä koskaan sattunut mitään mustelmia vakavampaa. Näillä leveysasteilla jos on extreme-henkinen ja haluaa vähän jännitystä elämään, niin riittää kun menee lähimpään pulkkamäkeen…

Elämäntilanteet muuttuvat jatkuvasti ja asioiden tärkeysjärjestystä joutuu koko ajan miettimään. Tilanteesta riippuen myös tärkeysjärjestys monesti muuttuu. Minulle on yksi asia, joka ei muutu. Lapset ja heidän hyvinvointi. Se on aina etusijalla ja tulee siinä pysymäänkin. Kaikki muu tulee perässä. Haluan opettaa itselleni tärkeitä arvoja lapsillenikin. Yksi tärkeimmistä on myös perhe ja koti. Ne ovat kaiken perusta ja turvapaikka. Ne ovat aina olemassa ja niihin voi aina luottaa. Sen opin olen myös itse saanut.

Avioero oli erittäin raskas ja sitä käsitellään vieläkin. Kaikkien maailma mullistui hetkessä. Kaikki muuttui tai lähes kaikki ainakin. Omat tunteet oli välillä pakko pistää syrjään ja unohtaa, jotta pystyin ottamaan vastaan lasten tunteet ja auttaa niiden käsittelyssä. Parhaani ainakin yritin ja nyt näyttää valoisammalta. Mutta ikinä en voi unohtaa niitä hetkiä, jolloin paha olo purkautui tosissaan. Lasten pelot ja kysymykset kummittelevat aina mielessäni. Jokaikinen hetki on tallentunut sydämeeni ja niiden muisteleminen saa kyyneleen silmäkulmaan väkisinkin. Niitä tilanteita ei oikeastaan voi edes sanoin kuvailla. Ne saattoi vain kokea ja tuntea. Omaa tuskaa lisäsi lasten tuskan näkeminen, vaikka he kuinka yrittivät sitä välillä piilotella. Lapset ovat koko ajan olleet täysin viattomia uhreja tapahtumille. Heitä ei voi syyttää mistään, mutta he joutuvat silti kantamaan seurauksia.

 Olen paljon tehnyt päätöksiä ja ratkaisuja, joita muut ovat kyseenalaistaneet. Ehkä itsekin olisin tehnyt niin, jos olisin sivustaseuraajan roolissa. Mutta kun en ole. Olen kaiken keskellä ja minun on pärjättävä ja selvittävä. Tavalla tai toisella. Apua olen saanut paljon ja yritän puolestani auttaa muita parhaan kykyni mukaani. Elämässäni on loppujen lopuksi vähän asioita, joita kadun. Kaikki ovat muovanneet minua siksi ihmiseksi, joka olen nyt.

Tiedän, että asiat tulevat vielä muuttumaan. Huominen on jo erilainen kuin tämä päivä. Eteenpäin meno on välillä tosi takkuista ja vaatii valtavasti voimaa. Välillä tulee takapakkeja ja pahoja sotkuja selvitettäväksi. Välillä tuntuu, että edessä odottaa vain umpikuja, mutta kauaa en jaksa uskoa siihen. Niin monta vaikeaa tilannetta on jo koettu ja monesti pohjalla käyty, mutta aina on noustu. Ennemmin tai myöhemmin. Sisua, voimaa ja kekseliäisyyttä toivoisin itselleni lisää. Vielä jaksan luottaa omiin päätöksiini, jotka olen itsenäisenä ihmisenä tehnyt. Olen velkaa monella tavalla, monelle ihmiselle ja jonain päivänä haluan maksaa velkani. Mutta ilman muita ihmisiä, en olisi nyt tässä. Vahvempana kuin ennen.

En ole vaatteiden, matkojen tms. perään. Kunhan lapsillani on, mitä he tarvitsevat. Mielelläni satsaan heidän harrastuksiinsa ja menoihinsa, jos siitä on hyötyä kasvamiselle ja kehittymiselle. Jonain päivänä toivottavasti saan nähdä, että heidän omat siipensä kantavat ja perusta omalle elämälle on luja ja kestävä. Uskon, että sekin päivä tulee, jolloin voin enemmän satsata itseeni ilman syyllisyyden tunnetta. Uskon, että tämä on välivaihe, josta selvitään ja tulevaisuus tulee olemaan valoisampi.

Joskus katson taaksepäin ja mietin, mistä kaikesta olen selvinnyt. Aika paljosta tähän ikään mennessä. Joskus tulen katsomaan taaksepäin ja huomaan selvinneeni myös todella rankasta opiskeluajasta, jossa itse opiskelu on koko ajan ollut vain sivuseikkana, olosuhteiden pakosta. Monesti on tullut todettua, että sanonta ”Mikä ei tapa, se vahvistaa” pitää paikkansa. Edelleenkin.

Periaatteessa positiivinen juttu eli tämä minun pienentyminen. MUTTA, kun lempivaatteet käyvät kertakaikkiaan liian isoiksi, eikä kaikkia voi pienentää. Kävin juuri omat talvivaatteeni läpi ja mieluisin takki oli hylättävä, ellen halua näyttää siltä, että kuljen ylisuuri säkki päällä. Kaiken lisäksi aikanaan raskin maksaa siitä 200 euroa, mitä yleensä ei tapahdu, kun on kyse itselleni tulevasta vaatekappaleesta. Kuulostaa varmaan hullulta, kun kyse ei ole edes uudesta takista. No, minä oon tämmönen ja onneksi jäi vielä ihan käyttökelpoisia ja sopivia takkeja talveksi. Riittää kun saa lapsille uudet kamppeet hankittua. Kaikille kolmelle. Kasvavat koko ajan ja omaavat jo mielipiteitä eivätkä jätä tuomatta niitä ilmi. Mikä tarkoittaa kaupoissa juoksemista lapsen kanssa, että löytyy just se oikeannäköinen ja värinen vaatekappale...

Kuopuksella on ollut kovia kasvukipuja. Henkisiä sellaisia. Niitä on sitten käsitelty yksin ja yhdessä ja yritetty auttaa poikaa pääsemään taas itsensä herraksi. Muutoksien vaikutukset näkyvät vähän viiveellä. Kasvaminen on joskus pienemmälläkin tosi iso juttu, eikä se hoidu yhdessä yössä. Mutta eteenpäin mennään luottavaisin mielin, että kyllä tämä tästä. Kaikkien kohdalla, ennemmin tai myöhemmin.

Perinteiset Halloween-bileet pidettiin. Paikalla oli peräti 21 lasta ja 10 aikuista, mikäli laskimme oikein. Melkoista menoa ja meininkiä ja yövieraita sitten kahden huoneen verran. Tein lapsille kauhuäänicd:n, jonka pistin olkkariin soimaan. Reaktio ei ollut ihan sitä, mitä ajattelin. Pikkupojat nauraa kikattivat ja pistivät ääntä isommalle. MUTTA, kiitos naapurin idean, Halloweenin ehkä paras hitti oli kärpänen ovikellossa. Yllättävän moni koputti...

Samoja kärpäsiä piiloteltiin popcornin sekaan, mutta en ehtinyt huomata oliko niillä toivottu vaikutus.

Opintorintamalla on menty eteenpäin ja taaksepäin. Yksi rästitentti on suoritettu hyväksyttävästi alta pois :-) Opinnäytetyö meni kokonaan uusiksi. Aihe piti vaihtaa, kun kävi ilmi, että ensimmäisestä aiheesta oli ihan mahdotonta työtä tehdä. Eli se homma alkaa alusta  :-(

Kortisonitaso on saatu pidettyä 7,5 mg:ssa ilman suurempia vaikutuksia. Vähän on paikat kipeinä välillä, mutta se kuuluu asiaan. Kuunaama on edelleen kaventunut, vaikka vaaka ei näytä yhtään grammaa vähempää. Kai ne sieltä leukapielistä sitten valahtaa alaspäin jonnekin.

ex järjestää taas omia juttujaan. Tai järjestäisi, jos minä en pistäisi hanttiin. Enempää ei tarvinne siitä sanoa...

Eli tätä meiän normiarkea. Välillä se jyrää yli, välillä antaa olla rauhassa. Jotakin selviteltävää ja sumplittavaa on aina. Mutta näillä eväillä mennään, paitsi nyt kun maito loppu, eikä voi keittää lisää kahvia, ennenkuin saan itseni liikkeelle maidon hakuun.

Jos nyt kaaosta ylipäänsä voi hallita, mutta ainakin yritetään päästä niskan päälle. Kuopus on myös päässyt omaan huoneeseensa takaisin. Koko yläkerta on raivattu suurinpiirtein siistiksi, mikä meillä tarkoittaa, että siellä voi kulkea kompuroimatta ;-)

Makuuhuoneesta ei tässä vaiheessa puhuta mitään. Pidetään mieluummin visusti ovi kiinni. Yläkerta meillä on yleensä ollutkin enemmän lasten valtakuntaa, joten itestäkin tuntuu hyvälle, kun sinne voi rauhallisin mielin päästää temuamaan. Tosin ei tarvita kuin yksi liukumäki portaisiin ja kaaos on taas valmis. Seuraavaksi pitäisi raivata alakerta. Sinne on lastattu yläkerran tavaroita joka puolelle. Seuraavaksi varmaan kaikki kulkeutuu autotalliin...

Sisäinen kaaos on puhumisen kautta selkeytynyt taas lisää. Kirjoittamisella on myös oma osuutensa asioihin. Välillä huomaa, kuinka joku ihan yksinkertainen asia voikin olla niin iso asia, että kun sen saa sanottua ääneen, vaikutus on yllättävän suuri. Aina ei vain kertakaikkiaan tajua, että mielessä jatkuvasti pyörivä asia vaatii käsittelyä.

Ja sitten Halloween-pukujen kimppuun. Saadaan lisää kaaosta aikaan. Ainakin minä saan.

Ruskakuvat jäi tältä syksyltä väliin, joten muuta luontokuvaa tilalle.

Hieman kevyempää luettavaa välillä. Aloin selailemaan Emännän tietokirjaa vuodelta 1950 ja aika hauskoja juttuja sieltä tulikin vastaan. Tässä pari otetta ensimmäisestä osasta :-)

"En voi hyväksyä sinua sellaisena kuin olet."

Sanat kummittelevat mielessäni. Ne on lausuttu parikymmentä vuotta sitten. Sanat, jotka olivat totta, mutta joita en suostunut tai halunnut uskoa todeksi. Näillä sanoilla luotiin pohja yhteiselolle. Näiden sanojen perusteella olen tehnyt ratkaisujani ja toiminut, kuten olen. Päästin sanat sisälleni ja annoin niiden vaikuttaa liian moniin asioihin. Annoin niiden muovata minua, tietämättä, että valmista ei tule milloinkaan. Näiden sanojen todellinen merkitys valkeni minulle vasta vähän aikaa sitten. Ne syöpyivät syvälle. Ne ovat syy, jolla on seurauksia. Hyvä, kun pystyn edes ajattelemaan niitä. En kykene sanomaan niitä toisille. Ne ovat liian voimakkaita. Liian vaarallisia. Ne jättävät aina jälkensä.

Viime viikon keskustelutuokion jälkeen jäin miettimään kaaosta. Sisäistä ja ulkoista. Naureskellen olen puhunut, että meillä ei ainakaan peitellä tai salailla mitään. Sisäinen kaaos näkyy niin selkeästi ulospäin. Kotona on aina enemmän tai vähemmän kaaosta. Yleensä enemmän. Nyt kun elämä alkaa taas asettumaan uomiinsa ja lapsetkin ovat jo tottuneet (toivoakseni) kaikkiin muutoksiin, olisi varmaan aika laittaa ulkoinen kaaos vastaamaan sisäistä. Sisäiset ristiriidat ja vaikeat asiat ovat selkiytyneet ja lapset kaipaavat ympärilleen ulkoistakin selkeyttä. Olen kyllä huomannut asian, mutta en ole vielä kovin aktiivisesti jaksanut tarttua siihen.

Tytär pääsi vihdoin ja viimein muuttamaan takaisin omaan huoneeseensa ja on tyytyväinen. Tavaraa on käyty läpi ja pari – kolme laatikollista on hävitetty. Kuopus kaipailee omaa huonettaan, jossa valitettavasti on vielä täysi kaaos päällä. Otan siitä täyden syyn niskoilleni. Huomenna tilanne muuttuu. Ihan oikeesti.

Ulkoista selkeyttä kaipaan minäkin. Olen aina kaivannut, mutta jostain syystä se ei tahdo viihtyä luonani kovin pitkään. Ehkä sisälläni on aina pienoinen kaaos päällä. Ainakin niin kauan kuin muistan ja olen tosi huono pitämään sitä vain sisälläni ja niin se sitten heijastuu ulospäinkin. Kaikki, jotka meillä ovat käyneet, tietävät tämän.

Ehkä jonain päivänä… J

What do you do when you wake up at four am?

Usually for me it means writing. I am doing my Bachelor´s thesis and some days there is a clock inside me that wakes me up at four am. At this point, it is the best time to actually get some progress in my thesis and other courses that are still unfinished. I don´t know why my inside clock can´t wake me up an hour or two later?

On the other hand, there is not much you can do at that time without waking up everybody else.

En ole teräksestä tehty. Enkä mistään muustakaan kovasta tai läpäisemättömästä materiaalista. Ympärilläni on kyllä suojamuuri, kuin piikkipensaat prinsessa Ruususen linnan ympärillä. Tarvitsen sitä vielä, koska minä olen heikko. Välillä heikompi kuin haluaisin. Ehkä ulospäin annan itsestäni vahvan kuvan. En tiedä. Arki on kuitenkin selviytymistaistelua päivä kerrallaan. Monelta osin menen elämässä eteenpäin, mutta takapakkejakin tulee. Huonoja päiviä. Hetkiä, jolloin tunnen olevani kuin Monopolin nappula, jolle on juuri sanottu – Palaa lähtöruutuun! Juuri siihen ruutuun en halua palata. Se on sama kuin sanottaisiin – Mene vankilaan! Olin siellä jo, kuvainnollisesti sanoen.

Olen koko ajan varmempi siitä, mitä minulla on vastassa (edessä?). Ei mikään miellyttävä asia. Edelleen narsistinen ihminen jatkaa alistamisyrityksiään. Pahoin pelkään hänen onnistuvan, ainakin jollain tasolla, mikäli en saa viranomaiskierrettä poikki. Viranomaiset ovat tässä asiassa yhtä tyhjän kanssa. Sokeita ja kuuroja. Haluttomia avaamaan silmänsä ja korvansa oikeasti näkemään ja kuulemaan. Vaikka tekisivät poikkeuksen, uskon, ettei auttamiskeinoja ole. Narsistinen persoona osaa asiansa. Syytön on syyllinen. Musta on valkoinen ja laiton on laillinen. Mutta vain hänelle, ei muille. Tällä ihmisellä on vain ja ainoastaan oikeuksia. Ei yhtään velvollisuutta. Ne kuuluvat muille.

Edit: Ylläoleva teksti on kirjoitettu aiemmin. Tämänhetkinen tilanne on, että sain viranomaiskierteen poikki. Oloa helpotti paljon, mutta suojamuurini on edelleen olemassa. Nyt kukaan ei pakota minua minnekään. Mielestäni kaikki instanssit on jo käyty läpi, mutta silti olen vielä varuillani. Voihan olla, että se puukko vielä selkään tulee.

Viikonlopun saldo: yhdet poikki soitetut?? rumpukapulat. Taisi Veli Viisas tämän ennakoida toimittaessaan rumpusetin mukana ylimääräiset kapulat :-) 

Saldoon lisää myös kaksi kappaletta rikki mennyttä pyörää. Toisesta taitaa onneksi olla vain ketjut pois paikoiltaan (lienevät olleet liian löysällä alunperinkin), toisesta meni jarrut. Puhutaan lasten pyörän jalkajarruista, autch! Nyt sitten kuunnellaan pari päivää kuopuksen marinaa, kun pitää mennä "pikkupyörällä" kouluun. Kieltämättä oli huvittava näky, kun poika meni muiden matkassa jalkojen vispatessa Singerin vauhdilla :-)  Mutta minkäs teet. Vaihtoehtona oli mennä kävellen ja sehän ei pikku herralle passannut sitten ollenkaan. Pyörä on kiikutettu korjattavaksi ja jännityksellä odotellaan lopullista summaa korjaustyöstä. Niiden jarrujen korjaamiseen ei minun sisäinen pyöränkorjaaja osaa tehdä yhtään mitään, joten en alkanut edes yrittämään. Olisin kuitenkin saanut vain lisää tuhoa aikaan.

Muuten mukava viikonloppu. Aurinko helli meitä vielä ja lapset touhusivat ulkosalla suurimman osan päivistä. Niin ja akvaariosta löytyi perheenlisäystäkin, mikä todistaa, että meidän "luomu"systeemi toimii :-)

On se vain kumma, miten koulujen alkaminen saa aina ilmankin muuttumaan syksyiseksi.

Kuopuskin on lähtenyt koulutielle. Ekan päivän ensimmäinen ja tärkein asia opelle kerrottavaksi oli sormesta irronnut kynsi. Totuttelua uusi rytmi vielä vaatii kaikilta. Isoilta ja pieniltä. Jälleen yksi askel lapselta kohti itsenäisyyttä. Jälleen irtipäästämiskriisi vanhemmalle. Vaikka kyseessä on kolmas lapsi, ei irtipäästäminen ole yhtään helpompaa. Mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Ainakin minun mielestä.

Pari viikkoa koulua ja kuopus on saanut uudet lenkkarit jo hajalle, samoin polkupyörän. Onneksi tämä äiti löysi sisäisen pyöränkorjaajansa ja sai pyörän taas ajokuntoon pienen pähkäilyn jälkeen.

Koulun alkamiseen liittyy niin paljon muitakin asioita. Kesän jälkeen on tehty taas inventaario vaatekaapeissa. Kuinka paljon kukakin on kasvanut ja mitkä vaatteet ovat kerta kaikkiaan out ja täysin käyttökelvottomia. Siis äiti niin noloa… ;-)

Sen verran kesämeininki vielä jatkuu, että alueen lapsille laajalla ikähaitarilla on konkka vielä kova sana. Tai oikeastaan vielä kovempi, kun alkaa tulla pimeää niin leikki on jännempää. Ystävän avustuksella saatiin koripallokori paikalleen ja muutama matsi on pihalla jo käyty. Itelläkin on tullut palloteltua J. Enää en ihmettele, miksi amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjoissa paljon käydään keskusteluja pallottelun lomassa. Se on itse asiassa ihan mukava tapa jutella kaverin kanssa.

Pyöräillessä huomasin kadottaneeni reisilihakseni jonnekin. Vain rippeet on jäljellä. Pitää alkaa vahvistamaan niitä, jospa sitten löytyisi loputkin hukassa olevat lihakset.

Another attempt to taper pred under 10 mg. So far so good. Had a few rough days but they are past now. To make things more complicated, I broke my foot again. Same foot, same fracture that was almost healed. A little stumbling and that was it. Now I am wearing a “Geishas shoe” in it. I´m kind of getting used to it that there is always something. Maybe I shouldn´t but it looks like it´s a fact of life.

I am having a little starting problems with my final thesis. Maybe it´s just a writers block or something. I have trouble believing that my studies are going to end one day and I will graduate. At least I hope so.

I have had a wonderful summer so far. We have visited family and friends and just had fun with the kids J. Summer has been great if you think of the weather. Sunny and warm most of the time. Time is coming closer to get ready for a school year again. I can´t believe that my youngest, my “baby”, is starting his school career. Why do they grow so fast? I haven´t aged at all at the same time… lol

Time has done what it needs to be done. I think I am over the divorce. Worst parts anyway. It is a lot easier to look ahead these days than it was before. Thank God for that. It doesn´t mean that me and my ex are friends or that there is no situations between us but they don´t hurt me so deeply anymore. To be honest, I feel like I don´t care about him enough to feel hurt anymore. What is done, is done and nobody can change that. I have accepted it. My questions, looks for an explanation will never get an answer. I have accepted that as well. Now I am capable of concentrating on myself. I have found myself and I who I am and what I think of things. He couldn´t destroy me completely but it was close. Too close. I have read a lot about narsism and that´s what I was (am) dealing with. In my opinion. Some people may find it unbelievable but I know what I have been going through. I lived and experienced it all.

Menneellä viikolla oli vilinää ja vilskettä. Viidestä lapsesta lähti ihan kiitettävästi ääntä. Viikkoon mahtui monenlaista toimintaa ja eräs hilpeimmistä oli kiinalaisen ruuan paketit. Kävin siskoni kanssa viihteellä ja nappasimme kotimatkalla ruokaa mukaan. Mainittakoon, että pakettien sisältö ei kuitenkaan ollut, mitä tekstistä ehkä voisi päätellä ;-)

Eilen illalla päätin sitten viikon päivystyksessä. Kompuroin kotona ja jo ennestään rasitusmurtumasta kärsinyt jalka rusahti. Hyvä etten nähny tähtiä sillä hetkellä. Kipu oli melkoinen. Murtuma, joka kenties oli jo parantunut tai lähes parantunut, murtui uudestaan. Täytyy kyllä sanoa, että murtuman koko ja kivun määrä eivät olleet minkäänlaisessa järkevässä suhteessa toisiinsa nähden. Yllättävää oli myös, että päivystys tuntui olevan täynnä ihmisiä, joilla oli joko käsi tai jalka poikki / murtunut. Sulauduin siis hyvin siihen joukkoon.

Jalkaani sain elämäni ensimmäisen kipsin. Jos nyt kyseistä mallia voi varsinaiseksi kipsiksi kutsua. Geishan kenkä se kuulemma on nimeltään ja harvemmin käytetty kuin tavalliset kipsit. Harvinaisenhan kuuluukin osua minun kohdalleni.

Tämän piti tietenkin sattua juuri nyt, kun olin alkamassa tekemään nikkarointi- ja maalausprojektejani loppuun. Nyt ei hetkeen tehdä muuta kuin kiskotaan kipulääkkeitä nassuun. Eilisen pyörittelyn jälkeen jalka on tänään kahta kipeämpi.